Outin Leffaopas

Donnan kuoleman jälkeen Sophie jatkaa hotellin pitämistä ja suunnittelee suuria avajaisjuhlia Bella Donna -hotelliin. Sky on hotelliopeissa ulkomailla, joten stressaavan Sophien perään katsoo hotellinjohtaja Ferdinand Cienfuengos. Juhlat meinaavat kuitenkin mennä mönkään, kun isäpapat ovat kiinni omilla tahoillaan maailman toisilla puolilla ja luonto riepottelee koristeita. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja saadaan bileet aikaan. Juhlien järjestelyn lomalla nähdään miten Donna aikoinaan tapasi Harryn, Billin ja Samin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Mr. Ol Parker on varmasti tehnyt parhaansa, mutta on samaan aikaan seisonut aika mahdottoman projektin edessä. Miten tehdä vakuuttava jatko-osa vuosia pyörineelle laajan fanijoukon omaavalle Mamma Mia -elokuvalle (2008) ja sitä edeltäneelle teatterimusikaalille alkaen vuodesta 1999. Asian myönteinen puoli lienee ollut se, että niitä faneja on ollut valmiiksi ja me rakastimme tuota elokuvaa kaikkien kriitikoiden suureksi ällistykseksi. Mutta samaan aikaan me olemme kyllä aika kriittisiä ja odotamme totaalista hyvän mielen elokuvaa / showta. Jos edellisen elokuvan ohjaajan Ms. Phyllida Lloydin teatraalisuuden pystyisi yhdistämään Mr. Parkerin draamallisuuteenja tunteisen käsittelyyn sekä todella hyvään leikkaustaitoon kohtausten välillä, lopputulos olisi varmasti ollut häikäisevä (+ tietenkin se paljon, paljon, paljon parempi käsikirjoitus). Käsikirjoituksen teko on varmasti ollut haasteellista, sillä leffan oli edettävä ABBA:n biisien mukaan. Mutta noita biisejäkin on kyllä mistä valita. Valkokankaalla kuullaan muun muassa kappaleet: When I Kissed the Teacher, One of Us, Waterloo, I Have a Dream, Andante, Andante, The Name of the Game, Mamma Mia, Angel Eyes, My Love, My Life, The Day Before You Came ja väkisin leffaan tungettu Fernando.

Jatko-osa ei nouse edeltäjänsä tasolle, mutta taatusti viihdyttää kaikkia ABBA:n musiikista pitäviä elokuvan ystäviä. Raina täyttää musikaalisen kategoriansa ja lepää paljon Ms. Lily Jamesin harteilla tässä kohtaan. Tosin Donna ja Dynamos vetää myös hyviä kappaleita. Näitä olisin toivonut lisää. En tiedä, olisiko niiden avulla leffaa pelastattu paremmin, mutta ainakin se olisi ollut enemmän hyväntuulisempi ja mukaansatempaavampi. Nyt leffassa on välillä niin huonoja kohtauksia, että se tekee niistä kaikessa korniudessaan yllättävän hyviä. Diiva tietää, mitä tarkoitan.

Edellisen elokuvan näyttelijöistä ovat palanneet kaikki enemmän tai vähemmän näkyviin rooleihin. Ms. Amanda Seyfried jatkaa Sophiena, mutta ei pääse revittelemään luontaista energisyyttään. Sen sijaan hänen kohtalonaan on esittää pääasiallisesti stressaantunutta daamia. Mr. Dominic Cooper Skyn nahoissa jää vielä pienempään rooliin. Samassa takavasemman kaapissa viihtyvät ikävä kyllä myös isäpappoja edustuvat herrat Colin Firth ja Stellan Skarsgård. Tämä on todella sääli, sillä näillä hemmoilla vaikuttaa olevan enemmän hyväntuulista energiaa ja huumoria jaettavana, kuin sydänsuruja esittävällä Mr. Pierce Brosnan. Energiaa tarjoillaan myös Donnan ystävien Tanyan (Christine Baranski) ja Rosien (Julie Walters) avulla, mutta heidänkin kohtalonaan on kaatua välillä puisevaan käsikirjoitukseen. Mutta kuten kirjoitettu, Ms. Lily James hoitaa homman suhteellisen hyvin kotiin. Hänellä on samaa energiaa, mitä Donnalla oli ensimmäisessä elokuvassa ja samanlaista revittelyäkykyä, tätä on ilo katsella ja kuunnella. Näyttelijät ovat siis vakuuttavia, joten tässä kohtaa harmittaa oikeasti näinkin paperinohut juoni ja ammattitaidon käyttämättä jättäminen.

Uusia tulokkaita valkokankaalla ovat nuorta Harrya esittävä Mr. Hugh Skinner, Billin esittävä Mr. Josh Dylanista ja nuorta Samia esittävä Jeremy Irvine. Heistä parhaiten esikuvansa maneerit hallitsee Mr. Skinner, odotin kyllä hevaritukkaa enemmän ja kitaran revittelyä, mutta menköön näin. Jos kaikkiin odotuksiin olisi vastattu, leffa olisi varmasti kestänyt neljä tuntia ilman väliaikaa. Nuoren Donnan ja Samin (alias Lily James ja Jeremy Irvinen) keskinäinen kemia on kuitenkin uskottavaa jollakin tasolla ja se lienee ollut tarkoituskin. Nuorempia versioita Donnan kavereista Tanyasta ja Rosiesta esittävät daamit Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka vetävät biisit hyvin, mutta kärsivät myös heikosta käsikirjoituksesta. Lisäksi on pakko mainita ihan aliarvostettu ja alikäytetty hotellin johtajan roolissa oleva Mr. Andy Garcia sekä Sophien isoäitiä esittävä Cher, joka tuntuu olevan pakkokirjoitettu elokuvaan. Välillä jäi jopa sellainen mielikuva, että daami on mukana vain pakollisesti laulamassa biisin ja vetämässä omaa showta, mitä muut näyttelijät sitten pääsevät armollisesti seuraamaan. Tämä oli todella sääli, sillä Cher osaa kyllä halutessaan näytellä. Mutta tuolla naamavärkillä, jota on kiristetty joka kohdasta hän oli myös Sophieta nuoremman näköinen. Ehkäpä joku toinen näyttelijä olisi ollut parempi valinta tähän rooliin…..

Oliko Mamma Mia! jatko-osa tarpeen? Nips! Ensimmäinen leffa oli tosi – tosi – tosi – tosi hyvä ja sitä kävin katsomassa enemmän kuin laki sallii. Salista poistui aina hyväntuulisena ja ABBA:n biisejä rallatellen. Toki siinä oli myös omat heikkoutensa, mutta verrattuna tähän Here We Go Again, niin en oikein tiedä, mitä tässä matkalla tapahtui. Eikä se voi johtua vain siitä, että ihana ystäväni Ms. A-S. ei ollut mukana katsomassa… Jatko-osan suurin sanoma on kertomus siitä, miten Sophien isät tapasivat Donnan, eikä sekää ole enää yllätys kenellekään ensimmäisen elokuvan jälkeen… tok, tok, tok…. Leffa olisi voinut toimia paremmin, jos se olisi pysynyt vain tässä teemassa, äidin muistelujen kautta… eikä mukaan olisi ämpätty nykyaikaa nyt nähdyllä tavalla. Biisejä olisi varmasti löytynyt kattamaan enemmänkin noita nuoruusvuosia. Ja leffaan olisi varmasti saatu tuolloin enemmän yllätyksellisyyttä, että sitä olisi riittänyt myös trailerin ulkopuolelle.

Donnan nuoruusvuosia

Jos Mamma Mia! -elokuvilta odottaa hyväntuulisuutta, hyviä biisejä, mukaan tempautumista ja jonkinlaista juonta, niin kannattaa pysytellä alkuperäisversion parissa. Jatko-osa on huomattavasti surumielisempi, realistisempia ja juoneltaan köyhempi. Siinä missä Mamma Mia! oli musikaalishow, Here We Go Again on musiikkia hyväksikäyttävä elokuvaesitys, joka käsittelee enemmän tunteita kuin iloa ja eloa. Leffa ei tarjoa juuri mitään uutta varsinaiseen tarinaan, mutta jaksaa silti viihdyttää katsojaansa pääsylipun hinnan verran. Tuttu näyttelijkaarti tekee työtä sen kanssa mitä on annettu, mutta käsikirjoitus ripottelee ilmaisun mahdollisuuksia teelusikalla, joten paljon ei voi odottaa. Leffaa pitää taidokkaasti pinnalla Ms. Lily James ja se on yksistään riittävä syy leffan näkemiseen. Hänen energiansa kantaa yli kaiken ja saa antamaan paljon anteeksi. Suosittelen rainaa kaikille Mamma Mia! ja ABBA:n musiikin faneille. Salista poistuu ihan hyvällä mielellä, mutta ilman musikaalishow kokemusta.

Overall
Kokonaisarvosana.

P.s. Leffa kannattaa sitten istua ihan tappiin, jos haluaa nähdä hauskan loppukohtauksen.

Näyttelijät: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher, Meryl Streep, Omid Djalili

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia