Louder than bombs –elokuvassa Reedin perhe yrittää selvitä perheen äidin Isabellen kuoleman aiheuttamista emotionaalista seurauksista. Asiaa ei auta se, että Isabellen entinen työtoveri Richard haluaa tehdä Isabellesta muistoartikkelin, jossa hän viittaa itsemurhan mahdollisuuteen. Tätä mutkistaa myös se, perheen lapsista vanhempi Jonah epäilee myös itsemurhan mahdollisuutta, mutta nuoremmalla Conradilla ei ole asiasta mitään muistikuvaa. Perheen isä Gene on puun ja kuoren välissä henkisessä tilanteessa, missä aiheesta ei ole puhua pukahdettu juuri suuntaan tai toiseen mutta jokainen tietää mitä on tapahtunut, vaan ei osaa ilmaista itseään riittävällä tavalla.
Valkokankaalla nähdään säännöllisen epäsäännöllisesti elokuvia (mm. Ordinary People, Rabbit Hole) perheistä, joista yksi jäsen on kuollut suunnitellusti tai tapaturmaisesti. Louder Than Bombs lunastaa paikkansa tästä joukosta hyvin. Samalla se kuitenkin onnistuu olemaan hieman massasta poikkeava. Toki leskeksi jäänyt Gene on puun ja kuoren välissä kahden poikansa Jonahin ja Conradin kanssa asioista puhuttaessa, mutta samalla elokuva esittelee kaikkea aiheelle totutusta vastakkaisesta suunnasta. Elokuvan otsikko antaa ulottuvuuksia vaikka mihin. Leffa itsessään on suhteellisen hidastempoinen, joten mitään äänellisiä räjähdyksiä siinä ei sarjatulena kuulla. Nimi kai viittaakin enemmän siihen sisäiseen tunnelmaan, mikä pyörii enemmän pään sisällä kuin ulospäin näkyvänä tunneilmaisuna.
Norjalainen ohjaaja Mr. Joachim Trier on tehnyt mielenkiintoisen draaman, joka haastaa katsojia käyttämään niitä harmaita aivosolujaan tilanteen hallitsemiseksi. Toki elokuvassa edetään osaltaan passiivisen katsojan roolissa, mutta on ihanaa tehdä oivalluksia leffan aikana ja huomata palasten (vaikkakin välillä alleviivattujen) loksahtelevan paikoilleen. Ei siis ole mikään ihme, että ohjaajan nimi pullahtelee säännöllisesti esiin niiden nimien joukossa, joita on hyvä pitää silmällä etsiessä mielenkiintoisia lähestymistapoja elokuvan ohjaamiseen. Tällä kertaa ohjaajan esittelemiä teemoja ovat suru, katumus ja läheisen kuoleman vaikutus jäljelle jääviin, joista jokainen näkee asian eri tavoin.
Oman osuutensa elokuva yrittää myös tehdä valokuvien voimaa kuvaamalla, mistä valkokankaalla on nähty jo aiemmin hyvä esimerkki elokuvassa 1,000 Times Good Night. Tällä kertaa edesmenneen Isabellen kuvaamat otokset sota-alueelta saavat aikaan myös toivottua tulosta New York Timesin lukijoiden keskuudessa. Ja samanlainen työlle omistautuminen näkyy myös tämän sotavalokuvaajan kohdalla. Miten palata normaaliin arkeen, kun itselle se arki on ollut räjähdyksiä, kamppailua hengissä pysymisestä ja kotopuolessa voi korkeintaan painaa kaasujalkaa adrenaliinia esiin houkutellessa. Valokuvien vaikuttavan voiman lisäksi elokuvaa pitäisi ehkä mainostaa myös post-traumaattisen stressin kuvauksensa siinä määrin, kuin sitä esitetään valkokankaalla. Yhdysvallat on lähettänyt sotilaitaan ympäri maailmaan eri konfliktialueille. Toivottavasti elokuva onnistuisi herättelemään American Sniper –leffan tavoin sitä, miltä tuntuu palata kotiin. Ja toivottavasti post-traumaattisesta stressistä tehdään kokonaan itsenäinen elokuva, eikä se vain aina vaikuttaisi saavan sivuroolin osaa muissa elokuvissa.
Louder Than Bombs esittää myös mielenkiintoisia ”aika kultaa muistot” ajatuksia siitä, miten jokainen aihetta käsittelevä taho muistaa perheen äidin eri tavoin. Elokuvaa osoittaa myös hyvin sen millaisia uhrauksia molemmat vanhemmat ovat tehneet perheensä tai työn eteen. Onko olemassa enää rehellistä itsensä ilmaisemisen vapautta, vai onko vanhemmista toisen oltava marttyyri, että toinen saisi elää unelmaansa?
Yritystä ilmassa | |
---|---|
monella ei taholla. Louder than bombs yrittää sukeltaa pinnalla alle useassa eri tärkeässä teemassa, joista osa onnistuu toisia paremmin. Tämä haparointi on sääli, sillä elokuva on tunnelatausta pullollaan. Tosin se tulee esitettyä perinteiseen akikaurismäkimaiseen tyyliin, jossa ilmekään ei värähdä tai asiasta juuri puhua tai pukahdeta oltiinpa asioista mitä mieltä tajansa. Näyttelijät toki tekevät kaikki parhaansa, mutta jotain jää ilmaan roikkumaan mikä ei myöskään pääse loppuun edes loppumetreillä. Tämän ilmassa roikkumisen myötä elokuvasta häviää osin koskettavuus. Koskettavuuden katoamisesta huolimatta ohjaajaa on kiitettävä siitä, että on onnistunut välttämään liiallisen sentimentaalisuuden. Mutta ehkäpä kolmen eri ikäisen miehen tunnekokemukset olisivat kuitenkin hieman enemmän kaivanneet. Suosittelen elokuvaa kaikille meille tunnevammaisille joiden on vaikea löytää oikeita sanoja tai toimintatapaa. |
Overall | |
---|---|
Kokonaisarvosana. |
Näyttelijät: Jesse Eisenberg, Gabrien Byrne, Isabelle Hubbert, David Strathairn, Amy Ryan, Rachel Brosnahan, Devin Druid, Leslie Lyle
Osastot: Draama, Kevyttä katseltavaa, Leffat
Henkilöt: david strathairn, devin druid, gabriel byrne, isabelle huppert, jesse eisenberg