Vuonna 1963 miehensä presidentti John F. Kennedyn salamurhan jälkeen Jacqueline Bouvier Kennedyn ”Jackien” on surustaan huolimatta pidettävä perheensä koossa ja huolehdittava siitä, että hänen miehensä arvokas perintö jää elämään. Tai ainakin elokuvaa voisi katsella myös tästä näkökulmasta, sillä samaan aikaan se on hyvä kuvaus mediapelistä, jossa omaa asemaa ei haluta menettää. Viikko tämän salamurhan jälkeen Jackie antoi haastattelun Life-lehden toimittajalle Mr. Theodore H. Whitelle. Tapahtuman käsittelyssä oman osuutensa Jackien koossa pitämisestä saavat myös hänen assitenttinsa Ms. Nancy Tuckerman ja paikallinen pappi.
Nothing’s ever mine, not to keep. – Jackie
Ohjauksesta on vastannut chileläinen Mr. Pablo Larrain, joka jaksaa koko elokuvan ajan sinnikkäästi tehdä lähikuvaa varmasti yhdestä Valkoisen Talon tunnetuimmasta ensimmäisestä naisesta. Naiskuvauksen lisäksi ohjaaja on onnistunut mielestäni kuvaamaan myös hyvin itse Valkoisen Talon merkitystä amerikkalaiselle kulttuurille. Se ei ole vain presidentin asuinpaikka, vaan kulttuurisesti jotain paljon, paljon merkittävämpää, vaikka jokainen siellä asunut haluaa jättää sinne oman kädenjälkensä. Ja kolmantena merkittävänä tekijänä elokuvasta esille nousee yksityisen ja julkisen surun erottaminen toisistaan. Presidentti John F. Kennedy oli monien rakastama ja ihannoima, joten leskeksi jäänyt Jackie joutui tosissaan taiteilemaan julkisen suremisen ja yksityisen surun haastavassa välimaastossa.
Kaiken tämän lähikuvan muovaamisen keskellä elokuva voi jättää sympaattisempaa näkökulmaa kaipaavat katsojan kylmiksi kalikoiksi. Mutta omasta mielestäni ohjaaja on onnistunut hyvin. Ohjaajan lisäksi on hehkutettava musiikista vastannutta brittiläistä Mr. Mica Leviä. Jos ohjaaja on päättänyt valita hänet musiikilliseen vastuuseen, voi tästä jo tehdä ensiolettamuksen, että leffa ei ole ihan sitä perinteistä kaurapuuroa, mitä on runsaasti tarjolla. Joskin on myönnettävä, että omia korviani olisi hivellyt hieman vähemmän mahtipontisempi musiikki.
Toki myös käsikirjoittaja Mr. Noah Oppenheim on ollut puun ja kuoren välissä tehdessään käsikirjoitusta naisesta, joka saalistavan hyenan sinnikkyydellä pyrki jättämään miehensä nimen historian lehdille. Ja jos tässä pitäisi kallistaa vaakakuppia mediapelin ja yksityisen surun välillä, niin mediapeli voittaa sata nolla, Jackie-elokuva ei jätä mitenkään epäselväksi. Toki rainassa on ne omat yksityiset hetkensä, joihin jokainen leskeksi jäänyt voi jollakin asteella rinnastaa itsensä. Mutta tämä suureellisuus, jota ammutusta presidentistä tehdään on ihan omaa luokkaansa.
Jacqueline Bouvier Kennedy Onassis (1929 – 1994) oli varmasti omalla tavallaan Yhdysvaltojen kruunaamaton ”kuningatar” ja siten ansaitsee paikkansa muiden tiaratädeistä, kuten Dianasta ja (2013) ja Gracesta (2014), kertovien elokuvien joukossa. Ja samalla lailla tällä rainalla on ne hyvät ja huonot hetkensä. Välillä elokuva tuntuu pystyyn suolatulta muikulta ja osin hyvin asetelmaiselta, mutta yhtä kaikki se kuvaa hyvin oman osuutensa historian tapahtumista, joihin meillä ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta kurkistaa. Katsojahan on vain mediapelin uhri, eikä näe kulissien taakse. Nyt se on osittain mahdollista taiteellisen vapauden turvin.
| Kurkistus kulissien taakse |    |
|---|---|
| historiassa, jonka suurin osa meistä vielä muistaa. Ohjaajan Mr. Larrainin elokuva on omalla tavallaan mielenkiintoinen, joskin välillä hieman epätasainen kuvaus naisesta, joka etsii omaa paikkaansa miehensä salamurhan jälkeen. Ja tällä on sitten kiire, että ihmiset eivät unohtaisi hänen siippaansa tai häntä. Omalla tavallaan Jackie on hyvä kuvaus mediapelistä, mutta samalla myös leskeksi jääneen naisen oman paikan ottamisesta yhteiskunnassa, jossa hänellä ei yllättäen ole mitään valmista roolia. Pääosassa oleva Ms. Portaman tekee vakuuttavaa työtä epävarman ja samalla tiedostavan aseman välillä häilyvänä daamina, joka haluaa pitää kaikki kortit kädessään. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita henkilöhistoriallisista elokuvasta. Vaikka Jackie keskittyykiin vain muutamaan viikkoon, se jättää silti hyvän kuvan koetusta vimmasta, surun määrästä ja suuresta tahdonvoimasta. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Ja sitä tosi aitoutta kaipaaville ovat nämä: “A Tour of the White House with Mrs. John F. Kennedy
Funeral of John F. Kennedy
Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Greta Gerwig, Billy Crudup, John Hurt, Max Casella, Beth Grant, Richard E. Grant, Caspar Phillipson, John Carroll Lynch, Julie Judd
Osastot: Draama, LeffatHenkilöt: billy crudup, greta gerwig, john hurt, natalie portman, peter sarsgaard