Outin Leffaopas

Coenin veljesten uusin tuotos Inside Llewyn Davis sai ensiesityksensä vuoden 2013 Cannesin elokuvafestivaaleilla hyvällä menestyksellä. Elokuva kertoo kansanmuusikko Llewyn Davista (Oscar Isaac) ja hänen yrityksistään päästä pinnalle musiikkibisneksessä. Elokuva kuvaa Llewyn Davisin matkaa Greenwich Villagen pölyisistä baareista kohti laajempaa itsensä musikaallista ilmaisua vuoden 1961 aikana, joskin tämä edellyttää hänen kohdaltaan aikamoista taisteluja taiteellisia vapauksia kutistelevia tuulimyllyjä vastaan. Luvassa onkin valkokankaalla koditon ja rahaton kansanmuusikko, joka on muiden ihmisten armoilla, joista hyviä esimerkkejä ovat hänen ystävänsä Jean (Carey Mulligan) ja Jim (Justin Timberlake).

Valkokankaalla pääparin lisäksi pyörii taitavaa väkeä. Oman panoksensa elokuvalle ovat antaneet muun muassa John Goodman, Garrett Hedlund ja F. Murray Abraham. Ja tässä kohtaa ainakin meikäläistä ottaa pannuu kovasti se, että leffaa on mainostettu Mr. Timberlaken avulla. No, jos mies esittäisi pääosan sen ymmärtäisi, mutta muuten minun on kyllä vaikea löytää siihen yhtään ymmärrystä. Erityisesti tämä on vaikeaa, koska pääosassa oleva Mr. Isaac on älyttömän taitava. On ihastuttavaa nähdä miehen elokuvallisen CV:n siirtyvän yhä enemmän kohti päärooleja ja Inside Llewyn Davis on hyvä esimerkki siitä, että hän kyllä jaksaa kantaa ne leveillä harteillaan. Viime vuosina Mr. Isaacin on voinut pongata pienemmistä rooleista elokuvista: Robin Hood – Kuningas John (2010); Drive – Standard Gabriel (2011) ja Bourne Legacy – Numero kolme (2012). Jään mielenkiinnolla odottamaan miehen seuraavia elokuvia The Two Faces of January ja The Ballad of Pablo Escobar.

Toisaalta samanlaista mainetta ja mammonaa on myös annettava Mr. John Goodmanin suuntaan, joka vaikuttaa kuuluvan Coenin veljesten vakiokalustoon (Raising Arizona, Barton Fink, The Big Lebowski, O Brother Where Art Thou?). Mies, joka aloitti maailman valloituksen Roseanne TV-sarjasta (1988 – 1997) on tehnyt kovasti töitä ja ansaitsee paikkansa valkokankaan valloittajien joukossa. Vaikka mies on tehnyt säännöllisesti töitä, hänen esityksiään on nähty lähinnä sivuosissa. Ehkäpä ne roolit tästä alkavat suurentumaan hitaasti ja varmasti. Mr. Goodmanin esityksiä viime vuosilta ovat muun muassa The Princess and the Frog (2009), The Artist (2011), Extremely Loud and Incredible Close (2011), ParaNorman (2012), Trouble with the Curve (2012), Argo (2012), Flight (2012) , The Hangover Part III (2013) ja The Monuments of Men (2014).

Ja lopuksi lienee annettava tunnustusta Mr. Justin Timberlakelle, jonka nimellä elokuvaa yritetään myydä suuremmilla yleisöille. Mies on onnistunut tasapainoilemaan kiitettävällä tavalla musiikillisen ja elokuvallisen uran välillä, jättäen minut aina pohtimaan, että kummasta suunnasta tuulee seuraavana vuonna. Pääasiallisesti hänen esityksensä valkokankaalla ovat olleet hyvin humoristista (The Love Guru – 2008; Bad Teacher – 2011; Friends With Benefits – 2011), mutta mukaan mahtuu myös draaman puolelle kaatuvaa esitystä (The Social Network – 2010; In Time – 2011; Trouble with the Curve – 2012), joten musiikin parissa tehtävä esitys lienee vain odottanut saapumistaan. Sallittakoon Mr. Timberlaken siis ilmaista itseään myös laulun kautta Inside Llewyn Davis -elokuvassa.

Ohjaajaherrat Joel ja Ethan Coen ovat äimistyneet elokuvan saamasta komedian leimasta ja itse yhdyn tähän. Miten tarina tiukilla olevasta kansanmuusikosta, jonka musiikillinen ja henkilökohtainen elämä on menossa viemäriin kovaa vauhtia voi olla hauska. Veljekset eivät tunnusta viljelleensä vitsejä elokuvaansa, mutta eivät kiellä myöskään nauramista. Ehkä juuri tästä arjen ankeudesta nousevatkin ne parhaimmat tahattomat kommellukset. Elokuvaa kansanmuusikosta ei ole olemassa ilman musiikkia. Inside Llewyn Davis on tästä kuitenkin mielenkiintoinen poikkeama, sillä esitetyt kappaleet eivät sinänsä johdattele leffaa eteenpäin juonen tavoin, vaan pelkästään toimivat sen emotionaalisena esittäjänä. Toisaalta jos rainaa vertaa Coenin veljesten edellisiin tuotoksiin, tässä leffassa saa nauraa siihen verrattuna oikein kunnolla.

Elokuva perustuu löyhästi Mr. Dave Van Ronkin (1936 – 2002) omaelämänkerralliseen kirjalliseen teokseen The Mayor of MacDougal Street (2005), joka ilmestyi miehen kuoleman jälkeen. Mr. Van Ronk oli aikanaan vaikuttava kansanmusiikillinen esittäjä, jonka kappaleissa oli vaikutteita bluesista, gospelista, jazzista ja swingistä. Van Ronk vaikutti musiikkiteollisuudessa juuri ennen Bob Dylanin läpituloa, joten ei ole ihme, että miehen vaikutteita on ainakin seuraavien esiintyjien tuotoksissa: Bob Dylan, Tom Paxton, Guthrie Thomas ja Joni Mitchell.

He was a friend of mine, levyltä Inside Dave Van Ronk.

Vaikka suureksi Coenin veljesten faniksi en itseäni tunnusta, niin tunnustusta on parivaljakolle kuitenkin annettava. Barton Flink -elokuvan tavoin he ovat jälleen sijoittaneet oman mielikuvituksensa tuotteen riittävän lähelle todellista aikaa, paikkaa ja henkilöhahmoa. Ja tällä konseptilla olen tullut myydyksi Inside Llewyn Davis -elokuvan fanien joukkoon (tässä toki auttaa myös Mr. Oscar Isaackin suurenmoinen näyttelijäsuoritus). Elokuva on poikkeuksellisen syvällinen, lämminhenkinen ja ihmisläheinen kaikista päähenkilön ongelmista ja vastenmielisyyksistä huolimatta. Coenistien mielessä elokuva varmasti myös yhdistää parhaat puolet kaksikon aiemmista elokuvista: Big Lebowski, O Brother Where Art Thou, Miller’s Crossing ja Barton Flink. Mutta itse tyydyn lähinnä ihastelemaan sitä, miten hyvin se vie mukanaan. Tämä yllättää minut henkilökohtaisesti, sillä Inside Llewyn Davis -elokuvassa on jotain samaa mustaa huumoria, joka ei sitten millään tavalla napannut Coenin veljesten Serious Man (2008) -elokuvassa.

Elokuvan jälkeen ymmärtää hyvin pääosan näyttelijän Mr. Isaacin saamaa innoitusta asiasta. Hän kuvaa runoilijan Mr. Henry Bukowskin (1920 – 1994) runon Bluebird merkitystä Llewyn roolin sisäistämisessä. Suosittelenkin jokaiselle tämän runon kuulemista ja sitä kautta enemmän perehtymistä Llewyn Davisin mielenmaailmaan ja sen pohtimista millä hinnalla on valmis myymään taiteellisen vapautensa markkinoille. Tämä lienee jokaisen taiteilijan mielessä, ruokaakin pitäisi saada, oma taiteellinen vapaus säilyttää, mutta markkinavoimat voivat viedä mukanaan suuntaan, josta ei ole suuremmin innostunut. Mitä tapahtuu silloin sille aidolle ja alkuperäiselle tuotokselle?

Hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi Inside Llewyn Davis -elokuvaa on kiitettävä hyvästä musiikista. Valkokankaalla nähtävät näyttelijät ovat todellakin itse kitara kädessä ja tämä kuullaan myös elokuvamusiikin levyllä. Pitkästä aikaa luvassa onkin pohdintaa siitä, että kuinka vimmatusti haluan sen omiin kokoelmiini. Äänessä levyllä ovat muun muassa Oscar Isaac, Justin Timberlake, Carey Mulligan, Star Sands, Adam Driver, Nancy Blake, Bob Dylan ja Dave Van Ronk. Eniten minuun kuitekin vaikutuksen teki Mr. Isaac, jonka esittämiä kappaleita levyllä on (onneksi) useampia kappale (Hang Me, Oh Hang Me). Mr. Isaacin kohdalla ei ainakaan ole pelkoa musiikillisen tajun pettämisestä, sillä mies on saanut ammattikitaristin koulutuksen ja sen kyllä kuulee. Elokuvan musiikista voi kuitenkin syvimmän kumarruksen esittää Mr. T-Bone Burnettin suuntaan, joka on vastannut enemmistöstä valkokankaalla kuultavista lurituksista.

Mielenkiintoista on myös ollut huomata se, että vaikka Coen-fanitusta en tunnekaan, niin tässä on tullut kuitenkin nähtyä suurin osa veljesten elokuvista ja suurimmasta osasta niistä on jopa pitänyt niiden valtavirrasta poikkevuuden vuoksi. Kai sitä pitäisi katsoa peiliin ja tunnustaa tosiasiat. Omia suosikkejaan voi rustailla alla olevasta listasta:

• Fargo (1996)
• Raising Arizona (1997)
• The Big Lebowski (1998)
• O Brother, Where Art Thou? (2000)
• The Ladykillers (2004)
• No Country for old Man (2007)
• Burn After Reading (2008)

Synkistelevä draama

Kaikesta synkistelystään huolimatta Inside Lleweyn Davis on suhteellisen iloinen elokuva – ainakin musiikillisesti. Ja toki verrattuna rainaa Coenin veljesten tuotokseen A Serious Man, valkokankaalla on nyt nähtävissä todellinen huumoripläjäys. Elokuva kertoo miehestä, joka haluaa tulla huomatuksi, mutta samalla pysyä sivussa ja säilyttää oman autenttisuutensa. Siinäpä sitä on tavoitetta kylliksi. Kaikesta synkkämielisyydestään huolimatta elokuva koskettaa myönteisesti ja jättää hyvän jälkimaun. Mikä sinänsä on ihmeellistä, sillä valkokankaalla ei ole kyse altavastaajasta tai voittajasta, vaan siitä totaalisesta häviäjästä. Elokuva on omalla tavallaan tyypilinen Coenin-veljesten tuotos, eikä sille siten löydy vastaavaa esitystä valtavirran elokuvista. Coenistit pitävätkin tästä varmasti, me muut voimme sitten koota itsemme tämän pahoinpidellyn hahmon jäljiltä ja todeta kokeneemme, jälleen kerran, jotain uutta ja outoa valkokankaalla.

Overall
Kokonaisarvosana.

Do you ever think about the future at all? – Jean

The future? Like flying cars? – Llewyn