Outin Leffaopas

Hulluna Saraan elokuva on outo koominen kolmiodraama siitä, mitä tapahtuu kun isä ja poika ihastuvat samaan naiseen. Kitaratunteja antava Ville (Jussi Nikkilä) on jäänyt ongelmien ratkaisuissa 9-vuotiaan tasolle, joten kun hänen isänsä, parhaat päivänsä nähnyt rock-tähti, Taisto (Ville Virtanen) muuttaa Villen asuntoon ja päätyy ihastumaan Villenkin haaveissa heiluvaan amerikkalaiseen rivitanssin opettajaan Saraan (Emile de Ravin) on soppa valmis. Elokuva keskittyy tähän kahden hyvin erilaisen ihmisen rakkaudentunnustuksien ilmaisumuotoihin ja siihen, miten pitkälle rakastunut ihminen on valmis menemään toisen puolesta.

Kun edellinen kotimainen elokuva, Vares – kaidan tien kulkijat, esitteli meille lähinnä Pohjanmaan lakeuksia, Hulluna Saraan elokuvan myötä tapahtuu laskeutuminen jälleen Turkuun. Käsikirjoittaja-ohjaaja Mr. Samuli Valkama käytti hyväksi kotikenttäetuaan ja esitteli meille sellaista Turkua, jota ei välttämättä löydy turistioppaasta. Kaikille tuttuja pitäisi kuitenkin olla keskustan ympyrät ja Aura-joen maisemat – kaunis paikka, yö- ja päiväaikaan.

Dialogisella puolella elokuvassa ei juurikaan loistella, mutta se ei vähennä sen hauskuutta. Fyysinen komiikka ja alakuloisuuden esittäminen turkulaisessa lähiössä korvaa sen mennen tullen. Näyttelijät pärjäävät rooleissaan mainioisti, on vain sääli, että tarina itsessään jää hieman ohueksi, parantamalla kuitenkin antiaan loppuaan kohden. Tätä näkökulmaa voi yrittää ymmärtää, koska ohjaaja, Mr.  Valkama tähtäsi alunperin enemmän romanttiseen komediaan. Romanssintynkä jäi kuitenkin takaosastolle, kun sitä painavammaksi asiaksi nousi isän ja pojan suhde, sekä pojan kasvu vastuuta ottavaksi aikuiseksi. En muista pitkään aikaan nauraneeni noin paljon Mr. Virtasen ilmaisulle – hän oli todella tehty rooliinsa, samoin kuin Mr. Nikkilä esitti kärsivää nuorta miestä oivallisesti. Sääli vaan, että se verbaalinen sanansäilä loisti välillä iloisesti poissaolollaan, sillä elokuvassa teemansa puolesta oli sille kyllä tarjolla useampi kuin yksi mahdollisuus. Mutta ehkä tämä todellakin oli komedia suomalaisesta miehestä ja se halusi omalla tavallaan vahvistaa mielikuvaa siitä, että meillä miehet eivät juuri pahemmin tunteistaan jorise.

Tässä kohtaa on myös mainitsemisen arvoista myönteinen yllätys siitä, miten hyvin Hulluna Saraan elokuvassa oli käytetty hyväksi mielensisäisten maisemisen kuvailua. Joskus kunnon tekstitys tai muu havainnollinen kuvamateriaali todellakin puhuu paljon enemmän kuin ne puuttuvat vuorosanat. Sillä jokainen meistä kyllä tietää, mitä on lukenut tai tuntenut tietyissä tilanteissa. Kiitosta myös siitä, että näihin ’selvennyksiin’ ei jäädä roikkumaan, vaan ohjaaja antaa niiden yhtyä roolihahmon toimintaan.

Valkokankaan ollessa omistettu lähinnä Mr. Virtasen ja Mr. Nikkisen vuorovaikutukselle, Ms. de Ravinin tehtäväksi jäi olla oma söpö itsensä. Hänen muita hieman syvällisempiä töitä on viimeksi nähty tässä blogissa elokuvassa Remember Me (2010), jossa hänen vastanäyttelijään oli hieman enemmän kansainvälistä kuuluisuutta saanut näyttelijä kuin Mr. Jussi Nikkilä. Toisaalta Mr. Nikkilä on tehnyt itseään tunnetuksia suomalaisella valkokankaalla kiitettävällä tavalla. 2000-luvun aikana, mies on ehtinyt esiintyä jo seitsemässä eri elokuvassa, joista viimeisin oli minuunkin vaikutuksen tehnyt Pussikaljaelokuva (2011). Tosin on toki myönnettävä, että hänellä on vielä matkaa (runsaasti) valkokankaalla charmiaan jakelevaan Mr. Ville Virtaseen, joka on myös ollut hyvin tuottelias koko 2000-luvun ajan. Miehen elokuvacv:stä löytyy 15 elokuvaa 2000-vuodesta lähtien Hulluna Saraan rainaan asti. Itseäni vaan harmittaa, että en ole niitä kaikkia valkokankaalla nähnyt, joskin niitäkin onneksi löytyy. Isolta screeniltä Mr. Virtasta on ihailtu muun muassa elokuvissa: Musta jää (2007), Joulutarina (2007) ja Myrsky (2008). Mutta vuoden 2010 tuotokset Sovinto ja Paha perhe ovat jääneet paitsioon. Ei kai tässä auta sitten muu kuin suunnata divariin tai Makuuniin. Suomalaisille miehille on kuitenkin tässä vaiheessa annettava tunnustusta, heillä riittää ammattitaitoa hyvän mielen tuottamiseen valkokankaan tälle puolelle. Kiitos.

Nauruja irroittava kotimainen

joka sai todella hyvän mielen aikaiseksi. Leffa voi olla suunnattu enemmän nuorison suuntaan, mutta aikuiset osaavat nauraa paremmin elokuvan tilannekomiikalle. Meidän ei enää tarvitse hävetä tai tuntea myötähäpeää valkokankaalla tapahtuvista toilailuista vaan voimme rauhassa treenailla vatsalihaksia. Vaikka elokuvassa on myös osittain surullinen sävy, se ei tee elokuvasta mitään nyyhkyleffaa vaan pikemmin esittää asiat rehellisesti ja esitettyjen toiveiden mukaisesti. Suomalaisella komediakentälle on odotettu uusia elokuvia ja Hulluna Saraan avaa sitä omalla kevyellä tavallaan. Suosittelen päivänkuluksi, joskin on samalla myönnettävä, että tarina itsessään ei varmaankaan jää mieleen. Sitä paremmin mielessä kylläkin kummittelee pitkään vielä elokuvan jälkeen sen laulu-ja musiikkiesitykset.

Overall
Kokonaisarvosana.

Autoille oikeasti kannattaa puhua nätisti, vaikka ne olisivat kasa peltiä. Muuten sitä voi päätyä viettämään aikaansa ja pohtimaan elämäänsä takakonttiin – ihan konkretisti.