Outin Leffaopas

Vuonna 1931 Pariisin rautatieaseman Gare Montparnassen seinien sisällä asuva orpopoika Hugo (Asa Butterfield) yrittää koota isänsä aloittamaan mekaanista miestä huolehtiessaan samalla aseman kellojen toiminnasta. Tiellä valmiiseen mekaaniseen mieheen on kuitenkin aseman vartija Gustave (Sacha Baron Cohen) sekä pienen lelupuodin myyjä Georges Méliés (Ben Kingsley). Apua Hugo saa kuitenkin yllättävältä taholta Méliésin kummilapselta Isabellalta (Chloë Moretz) ja kirjakaupan pitäjältä Monsieur Labisselta (Christopher Lee). Näiden kaikkien ihmisten, sekä heidän elämäänsä liittyvien tapahtumien, kautta syntyy soppa, josta ei puutu mekaniikan ja elokuvan ihmeitä.

Valkokankaalla vilahtelee useampi tunnettu sekä itselleen uraa tekevä näyttelijä. Hugo Cabretin roolin vetänyt Mr. Asa Butterfield on nuoresta iästään huolimatta kerinnyt avata ihmisten kyynelkanavia jo elokuvassa The Boy in the Striped Pyjamas (2008) sekä osoittaa myös komedian taitojaan Nanny Mc. Pheen (2010) pauloissa. Hugo puolestaa tarjosi hänelle hieman erilaisemman roolin. Tästä nuoresta miehestä kuulemme toivottavasti myös paljon myöhemmin – ja toivottavasti myös hyvin erilaisissa rooleissa, vaikka noiden silmien riskinä on juuttua ’mussutus’-elokuviin. Toinen lapsinäyttelijä, Ms. Chloë Moretz on puolestaan päässyt pehmoilemaan tässä. Edellinen rooli oikeuden hakijana ja tappokoneena elokuvassa Kick-Ass (2010) erosi tästä kuin yö päivästä. Ja ikävä kyllä, tämä meni sinne yön puolelle kaiken lapsellisen ilmaisun merkeissä. Mutta jos se oli tarkoitus, niin hommassa on kyllä onnistuttu todella hyvin, sillä Ms. Moretz oli kyllä aidosti ihastunut kaikesta seikkailun mahdollisuudesta kuin esimerkiksi viisi-vuotias voi olla.

Valkokankaalla vilahtaneista aikuisista on hehkutettava Mr. Kingsleyn ja Mr. Cohenin suorituksia. Sir mr. Kingsley on päässyt elokuvan Shutter Island (2010) imussa jälleen hyvään rooliin ja voin nyt suosiolla unohtaa hänen esityksensä elokuvassa Prince of Persia (2010). Sir Kingsley koskettaa menneisyyttään pakoilevana Méliésinä, joka on tyytynyt kohtaloonsa rikkinäisenä koneena ja sitä kautta paikoilleen pysähtyneenä taiturina. On tämäkin ihan rehellinen keino pakoilla omaa menneisyyttään. Toinen taituri Mr. Cohen antaa fyysisen komiikkansa valloittaa katsojat. Tämä on ihan ymmärrettävä, sillä verbaalisella puolella hän todellakin ylittelee rajoja, jotka eivät välttämättä sovellu lapsikatsojille. No, kauneus on katsojan silmissä ja kaksimielisyys kuulijan korvissa. Tämä on sinänsä sääli, sillä olisi mielellään nähnyt Mr. Cohenin karistavan harteiltaan, edes hetkeksi, Boratin (2006) ja Brünon (2009) maneerit. Nyt ainakin voi turvallisesti olettaa, että sama meno jatkuu myös miehen uusimmassa rainassa The Dictator, jonka pitäisi tulla tänä vuonna elokuviin. Joskin Mr. Cohenin eduksi on tässä yhteydessä mainittava, että enimmäkseen hän onnistuu pitämään Gustaven roolin empaattisena, hyväntahtoisena hölmönä, jolla on omat henkilökohtaiset syynsä toimintaansa. Itse asiassa mies oli niin huvittava, että hänelle olisi suonut enemmän valkokangastilaa.

Naisia ei juuri Isabellen roolia enemmän näy valkokankaalla kuin statisteina. Sinne ovat kuitenkin mukaan päässet kolme jollakin tapaan tarinassa kiinni olevaa hahmoa. Ensimmäinen näistä on asemanvartijan Gustaven ihastus Lisette (Emily Mortimer). Hän oli niin tutun näköinen, että osa elokuvasta meni muistellessa, että mistä ihmeestä – ja kun oivalsin katsoneeni DVD:ltä viime viikolla Lars and The Real Girl (2007) palaset putosivat paikoilleen. Ms. Mortimer on toki tuttu myös elokuvista: Harry Brown (2009), Shutter Island (2010) ja Cars 2 (2011). Ehkä naisen suorituksia nähdään tulevaisuudessa vähän merkittävimmissä / näkyvimmissä rooleissakin. Joskin Hugo-elokuvan kannalta on sanottava, että leffa olisi varmasti toiminut ilman Lisetten olemassaoloakin. Mutta ehkä Gustavin machous kaipasi kukkaistyttöä itseään tasapainoittamaan.

Hugo-elokuvalla on mielenkiintoinen yhteys Harry Potteriin sen sivuosissa olevien naisten (ja miehen) näkökulmasta. George Méliésin vaimo Ms. Mama Jeanne (Helen McCrory) on katsojille luultavasti tunnetumpi Harry Potter-elokuvista Narcissa Malfoyn roolista. Samoin toinen tutun näköinen naamataulu kuului asemakahvilan pitäjälle Madame Emilelle (Frances de la Tour) ja edelleen kehoitan kääntymään Harry Potterin puoleen sekä tutustumaan Madame Olympe Maximen massiiviseen raamiin. Harry Potter oli myös vaikuttanut Madame Emilen ihastukseen kohteen pääsemiseen valkokankaalle. Häntä riiaava Monsieur Frick (Richard Griffins) on varmasti useammalle tuttu Harryn sedän Vernon Dursleyn roolista. Vaikuttaakin siltä, että elokuva-alalla pyörii pieni piiri, joka tekee toistensa kanssa yhteistyötä. Ei siinä mitään, tuttujen ihmisten kanssa on varmasti helpompi työskennellä. Hugon kannalta olisin itse kuitenkin tiivistänyt ydinjuonta näiden hahmojen ulkopuolelle. Niiden olemassaolon ymmärtää vain Hugon tarkkailun kohteena, mutta hahmojen aika valkokankaalla jää niin lyhyeksi, että niihin ei ehdi synnyttää suurempaa tunnesidettä. Ehkä senkin ajan olisi voinut panostaa paremmin varsinaiseen juoneen: Hugon mekaanisen miehen korjaamiseen.

Mademe Emile: Täällä sitä taas ollaan tekemässä yhteistyötä
Monsieur Frick: Niin, onneksi elokuvan taikuus pysyy tällä kertaa Tylypahkassa
Madame Lisette: Taikuus, eikö se ole sama asia kuin rakkaus
Monsieur Frick: Ehkä tässä elokuvassa, mutta ei todellakaan edellisessä yhteistyössämme
Madame Emile: Niin, se oli silloin ja nyt on nyt, saisiko olla kuppi kahvia Monsieur Frick

Elokuviin suuntasin puhtaasti rainan ohjaajan mr. Martin Scorsesen takia. 2000-luvulla ohjaaja on ollut mukana vain muutamassa elokuvassa, mutta ne ovat sitten saaneetkin sitä enemmän mainetta ja mammonaa. Hyvän ohjaustyylin lisäksi se voi tietenkin johtuen Mr. Scorsesen tavasta käsitellä syyllisyyttä ja anteeksiantamista, machoilua ja rikollisuutta ajalle tyypillisellä tavalla. Hänen 2000-luvun elokuvistaan kaikki käsittelevät näitä omalla tavallaan ja omalla aikakaudellaan. Mutta tuoko se parhaan ohjaajan Oscar-pystin tänä vuonna? Gangs of New York (2002) oli ehdokkaana BAFTA:ssa ja Oscareissa parhaasta ohjausta, joka kuitenkin sillä kertaa meni ohi suun.  Aviator (2004) oli myös näissä ehdokkaana, mutta voitti vain BAFTA:n parhaasta ohjauksesta. Seuraava tuotos The Departed (2006) oli jälleen molemmissa ehdokkaina ja tällä kertaa voitti Oscarin parhaasta ohjauksesta. Shutter Island (2010) puolestaan jäi ilman merkittäviä palkintoja, vaikka ehdokkuuksia oli vaikka muille jakaa. Ja nyt jää nähtäväksi miten käy Hugon kanssa. Alkaako Mr. Scorsesen voittoputki jälleen tästä? Kaikkien saatujen ehdokkuuksien keskellä menestymisen puolesta ohjauspuikoissa puhuu Mr. Scorsesen saama hehkutus siitä, miten hän on pystynyt käyttämään 3D:tä paremmmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Asian voi varmaan ilmaista niinkin. Ohjauksellisesta näkökulmasta elokuva tosiaan piti otteessaan, mutta olisi siitä huolimatta kaivannut tiivistämistä.

Sitten olikin vain päätettävä, onko Hugo elokuva pojasta, Hugosta, joka asuu Pariisin rautatieaseman muurien sisäpuolella. Vai onko se sittenkin kunnianosoitus elokuva-alan pioneerille ranskalaiselle Mr. George Méliésille (8.12.1861 – 21.1.1938), jonka tunnetuinta elokuvaa A Trip to the Moon (1902) myös valkokankaalla on mahdollisuus päästä seuraamaan. Pieni cinefilinen sydämeni kannattaa tuota jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta ymmärtää myös sen, että elokuva elokuvahistorian yhdestä merkkihenkilöstä ei välttämättä osu ja uppoa valtaväestöön. Siitä huolimatta olen kiitollinen Mr. Méliésin merkityksen esille tuomisesta, jopa suhteellisen rehellisesti. Mr. Méliésin kuumatkaa sekä hänen toista menestyselokuvaa, The Impossible Voyage (1904), pidetään sci-fin kantaäiteinä – vai pitäisikö sanoa, kantaelokuvina. Elokuva-alan monitoimimies kerkesi tehdä useita satoja elokuvia, joista ikävä kyllä suurin osa katosi / hävisi ajan kuluessa. Ehkä kuitenkin juuri tuotteliaisuuden kautta, hänen elokuviensa katsotaan myös polkaiseen käyntiin kauhkuelokuvien genren, joka kyllä varmasti Mr. Méliésin aikaan vaati hieman vähemmän erikoisefektejä kuin nykyään.

Mukiinmenevä koko perheen katselukokemus

Koko perheen elokuvana Hugo toimii ihan asiallisesti. Se ei suuremmin naurunpurskahduksia tarjoa, mutta ei myöskään saa aikaan hysteeriä itkukohtauksia, nessuja herkkiksille - aikuisten joukossa - voi kuitenkin olla hyvä varata mukaan johtuen elokuvan historiallisesta piirteestä. Hugossa ei varsinaisia pahiksia ole, vaan pikemmin elokuvan syvyyttä voi kaivaa sen arjen asioista – perheestä, paikkaan kuulumisesta ja elämässä selviytymisestä. Elokuva on hyväntahtoinen, joka pyrkii saattamaan kaikille valkokankaalla oleville onnellisen lopun – vaikka se on jo selvillä alusta asti. Toivoa on aina ilmassa, kun yhteisö ottaa vastuun sen heikommista jäsenistä. Mitä taas tulee ohjaukseen, jonka vuoksi rainan halusin nähdä, on todettava Mr. Scorsesen edelleen hallitsevan tarinan esittämisen taidon. Pientä tiivistämisen tarvetta koko paketissa on, mutta muuten Hugo kyllä palveli tarkoitustaan ja osoitti, että kaikkea ei tarvitse valmiiksi alleviivata oppikirjan mukaan ja viivottimen voimalla hakata päähän. Mr. Scorsese osoittaa meinaan ajatuksen löytävän sinne kyllä muutenkin. Kiitos tässä kohtaa katsojan huomiomisesta ja satumaisen elokuva tekemisestä.

Overall
Kokonaisarvosana.

”Laugh, my friends. Laugh with me, laugh for me, because I dream your dreams.” -George Méliés

http://www.youtube.com/watch?v=oYRemE9Oeso&ob=av1e

Ja  tähän lopuksi tyylinäyte vuodelta 1902, jolloin elokuvan sanomassa pysyttiin asiassa ja tarinan pystyi esittämään tiiviisti.  Kuumatkaa voi myös pitää yhtenä ensimmäistäs animaatioista ja sci-fi-elokuvista.  Enjoy.