Dupa dealuri perustuu Ms. Tatiana Niculescu Branin tosiperäiseen novelliin. Se on kertomus kahdesta naisesta, jotka kasvavat orpokodissa järjettömän hyväksikäytön keskellä. Toinen naisista Alina (Christina Flutur) päätyy Saksaan töihin ja palaa takaisin kotimaisemiin hakemaan sinne myös lapsuudenajan ystävänsä Voichitan (Cosmina Stratan). Voichita on kuitenkin löytänyt tiensä takahikiällä olevaan luostariin ja eikä siellä ole paikkaa vanhoille maallisille ajatuksille tai sitä toivoville ystäville. Ristiriidat naisten välillä tulevat liian suureksi Alinalle, jota paikallinen luostarin papisto koittaa parantaa manaamalla pahaa hänestä pois. Loppu ei ole kaunista katsottavaa.
Ohjaaja Mr. Christian Mungiu osaa sitten koskettaa pikkutarinoilla, jotka hän pystyy liittämään niin hyvin osaksi arkea, että sellaista voisi kuvitella tapahtuvan hyvin omassa naapurissaan. Ja tällä kertaa hän osoittaa miten ei vain kirkko, vaan myös ympäröivä yhteiskunta on pettänyt nämä kaksi naista. Ohjaajan kädenjäljessä huomaa hänen innoittajiensa herrojen Milos Forman ja Robert Altman merkityksen. Esitys valkokankaalla on niin realistisen oloista, tavallisen arjen tyylistä, että siihen voisi helposti itse astua omasta elämäsytään. Pyrkimys realistisuuteen ja asioiden kaunistelemattomuuteen on tullut hyvin esille Mr. Mungiun aiemmissa Suomessa esitetyissä elokuvissa: 4 Months, 3 Weeks and 2 Days (2007) ja Tales from the Golden Age (2009).
Jos manaajan hommat kiinnostavat tai muuten vaan tykkää aiheesta, niin kannattaa katsastaa seuraavat elokuvat: The Devil Inside (2012), The Rite (2011), The Last Exorcism (2010), [Rec] 2 (2009), The Exorcist (2005), The Exorcism of Emily Rose (2005), Repossessed (1990), Beetle Juice (1988) ja The Exorcist (1973). Niissä kaikissa on sitten reippaasti enemmän erikoistehosteita ja manauksella mässäilyä kuin tässä elokuvassa, mutta makunsa kullakin. Kauhun käsittelyssä heikot hermoni taitavat tästä listasta tyytyä vain Beetle Juicen uudelleen katseluun ja Dupa dealuerin sulatteluun. Mieleni tekisi suositella myös luostareista kertovia elokuvia, mutta niiden tarjonta on suhteellisen heikkoa. Jumalanpalvelus ei myy supersankareiden tapaan, mutta siitä huolimatta katsomisen arvoisia ovat Of Gods and Men -Jumalista ja ihmisistä (2010), Nacho Libre (2006), Kundun (1997) ja Andrei Rublev (1980) – aika mielenkiintoinen lista sinänsä.
| Maailma todellakin voi olla tällainen |  |
|---|---|
| vaikka sitä on voi olla vaikea uskoa. Elokuva Yli vuorten ei suuremmin ota kantaa siihen, onko kirkko vai sairaala oikeassa ja miten tässä oikein pitäisi ajatella, kun yritetään vaan toimia toisen parhaaksi. Ja ehkä juuri se tekee elokuvasta pintaa syvemmältä koskettavan. Luostarikuvaus on vahvaa, samoin naisten välisen ystävyyden kuvaus. En oikein osaa päättää, kumpi naisista oli loppupeleissä se tervejärkisempi ja kumpi teki toiselle tietoisesti enemmän pahaa kuin hyvää - painopisteeni olen tässä toki asettanut, mutta annetakoon jokaisen katsojan muodostaa itse oma mielipiteensä asiasta. Elokuva arvioinnin näkökulmasta Yli vuorten jaksaa kantaa mukanaan pitkästä kestosta ja arkisesta kuvauksesta huolimatta. Näyttelijät tekevät suurenmoista työtä ja soisinkin usean ihmisen näkevän tämän elokuvan. Se ei erikoistehosteilla koreile, vaan sen sijaan esittelee miten suhtaudumme samaan asiaan usein eri tavoin. Todella hyvä elokuva, jota ei kyllä ihan heti pysty katsomaan uudestaan. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
