Cannesin tunnelmissa voi nauttia Linna Italiassa -elokuvasta. Se oli yhtenä ehdokkaana tavoittelemassa Kultaisen palmun -palkintoa viime vuoden Cannesin elokuvajuhlilla. Voitto meni kuitenkin tuolloin Blue is the Warmest Colour (La Vie d’Adèle – Chapitre 1 & 2) -elokuvalle. Sitä vastaan Un château en Italie -leffalla ei lienee oikeasti ollut realistisia mahdollisuuksia. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta ankeaa, vaan se sopii hyvin Suomen hyvinkin sateiseen kesään kevyen pohdinnan sarjaan. Sillä sitä pohdintaa ainakin joutuu harjoittamaan miettiessään elokuvan tarkoitusta….
Elokuvassa Louise (Valeria Bruni-Tedeschi) pohtii oman elämänsä merkitystä, sen tarkoitusta ja tulevaisuuttaan sukkoloidessaan Pariisin ja Pienmonten välillä. Hän yrittää pitää perheen Pienmontessa olevan sukulinnan hengissä, samalla kuin saada säpinää omaan elämäänsä nuoren Nathanin (Louis Garrel) kanssa. Oman elämän hallintaa ei auta ikääntynyt äiti (Marisa Borini), joka miettii mitä tehdä rapistuvalle linnalleen samalla kun AIDS:n sairastanut veli Ludovic (Filippo Timi) taistelee omaa kohtaloaan vastaan. (Näin kerrottuna valkokankaalla luulisi oikeasti tapahtuvan jotain enemmänkin, mitä lopputulos kuitenkin sinne suoltaa).
Elokuvan väitetään saaneen innoituksensa sen ohjaajan ja käsikirjoittajan Ms. Valeria Bruni-Tedeschi omasta elämästä. Hän koki veljensä kuoleman AIDSn ja pian sen jälkeen adoptoi afrikkalaisen lapsen. Tässä kohtaa voi piirtää ruksin seinään kuolevaisuuden ja vauvakuumeen kohdalle. Elokuvan sanotaan myös olleen jonkinlainen kotikutoinen dokumentti Brunien elämästä, sillä valkokankaalla vilahtelee lähes koko lähipiiri entisine siippoineen lukuunottamattan ohjaajan siskoa Ranskan entisen presidentin vaimoa Carla Bruni-Sarkozya. Näistä piirteistä huolimatta ohjaus on keskimäärin tehokkaan hellävaraista, joka ei kaadu omaan nurkkaansa mässäilemään menneisyyden käsittelemisellään. Hyvästä ohjauksesta huolimatta elokuva kuitenkin vaikuttaa kaatuvan jokisen eväisiin. Tarinassa annetaan hyviä mahdollisuuksia moneenkin juoneen, mutta mihinkään ei oikein keskitytä kunnolla. Linna Italiassa tuntuu pintaraapaisulta hyvän aiheen suuntaan, jota ei sitten viitsitä lopulta hyödyntää. Tai voihan se olla myös niin, että en vain ymmärrä ranskalaisia elokuvia.
| Sekalaista perhesoppaa |   |
|---|---|
| Linna Italiassa -elokuva on osoitus oman tahdon etsimisestä, biologisen kellon tikittämisen paineista ja kuolevaisuuden kohtaamisesta. Näiden lisäksi oman osuutensa saa menneisyydessä kiinni roikkumisen vaikutus ja sen merkitys meissä itsessämme. Olemmeko valmiita luopumaan siitä ja miten sen uskomme meihin vaikuttavan? Kaikesta pohdinnasta huolimatta Linna Italiassa on kevyttä kauraa eikä käsittele tunnelatauksia pintaa syvemmältä. Mikäli tähän tyytyy, eikä haaveile suurempien analyysien perään voi elokuvan visuaalisesta ilmeestä keskittyä nauttimaan. Matkamainos elokuvien tavoin se tekee parhaansa Pariisin ja Italialaisten maalaismaisemien esittelyssä. Elokuvasta voi myös hyvällä onnella bongailla joitakin ajattelun siemeniä sen suhteen, että onko siinä omassa elämässä jotain elämisen arvoista ja miten sitä elämää saisi lisää elämäänsä. Suosittelen leffaa kaikille, jotka kaipaavat kevyttä ajanvietettä, perhesopan hämmentämistä ja välillä poikkeuksellisen hyviä musiikkikappaleita. Musiikki oli itselleni elokuvan paras anti, mutta ehkä joku muu saa siitä enemmän irti. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Osastot: Kevyttä katseltavaa, Leffat