…………………………. tältäkö tuntuu hyvän ja koskettavan elokuvan jälkeen………….. keho on tyhjä, mieli onnellisen oloinen………………ja ei mitään. On vain hyvä ja euforinen olotila. Jo tältä perusteelta suosittelisin John Lennonin teiniajoista kertovaa elokuvaa Nowhere Boy kaikille mahdollisille ihmisille. Onneksi Niagara täällä Tampereella pyörittää sitä vielä pitkään, että ehdin kokemaan revanssia.
Aaron Johnson on saanut oivan tilaisuuden näytellä brittinuorta ja tekee sen hyvin. Hänen roolisuorituksensa kasvaa John Lennonin elämän mukana tuoden siihen mukaan myös sellaista nuoruuden angstia, mitä varmasti esiintyy kaikilla (myöhäis)teineillä jossakin vaiheessa. Mutta sitäkin suuremman vaikutuksen minuun teki Kristin Scott Thomas (Mimi täti) ja Anne-Marie Duffin (Julia äiti) suoritukset elokuvassa. Molemmat tuovat esille rakkauden ilmaisemisen ääripäät, jotka ovat niin kaukana toisistaan kuin mahdollista: totaalista tunteiden mukaan heittäytymistä ja totaalista ryhdistäytymistä, missä tunteiden näyttämiselle ei ole tilaa. Kumpikin rakasti Johnia omalla tyylillään. Molemmille naisille pitäisi antaa läjä palkintoja tästä suorituksesta.
http://www.youtube.com/watch?v=Y6Km9L1Sqd0
Nowhere Boy, luonnollisesti, sisältää alkuaikaista The Quarry Men (tuleva Beatles) musiikkia mitä elokuvassa esittävät Aaron Johnsson (siinä John Lennonin roolissa) ja Thomas Brodie Sangster Paul McCartneyn roolissa. Pojat soittavat muuten aika hyvin ja rennolla ranteella ja tunnustusta on erityisesti annettava Mr. Sangsterille, joka opetteli soittamaan hahmonsa vaatimusten mukaan vasemmalla kädellä. Ja tässä kohtaa on todellakin hyvä muistaa, että elokuva Nowhere Boy painottuu siihen 1950-luvun loppuun Liverpoolissa ja siten aikaan ennen The Beatlesia, tarkoittaen sitä, että yhtyeen uutta nimeä ei esimerkiksi mainita kertaakaan koko elokuvan aikana. Mielestäni tämä on hyvä asia, koska nyt se antaa mahdollisuuden kasvun seuraamiseen, eikä niinkään bändin fanittamiseen.
Lennon-McCartney faneille on kuitenkin luvassa oivaa musiikkia. Rainassa on mukana Hello Little Girl ja Mother (joka teki minuun syvän vaikutuksen elokuvan tarinan vuoksi)
Sam Taylor-Wood ansaitsee kiitoksen hyvästä ohjauksesta, joka pitää katsojan otteessaan loppuun asti. Omalle tyylilleen uskollisesti hän vaikuttaa olevan parempi yksilökohtauksien kuvaaja kuin varsinaisten tapahtumien tai massojen. Ja niissäkin yleisöä vaativissa kohtauksissa, mitä filmissä oli, kamera keskittyy yksilöön. Ehkä juuri tämä viehättää minua – Mrs. Taylor-Woods katsoo elokuvan etenemistä kuin me katsomme maailmaa. Keskittyen yhteen asiaan, itseemme, kerrallaan. Olen tässä koittanut myös miettiä, onko elokuva oma elämänkerrallinen juuri tämän luonteen vuoksi. Ehkäpä. Ollessaan sellainen, se on myös onnistunut tässä poikkeuksellinen hyvin. Tai sitten osaan pitää sitä enemmän sellaisena kuin ehkä totaaliset Lennon fanit, joihin en kuulu.
| Tähän olisi hyvä lopettaa |   |
|---|---|
| kaikenlainen elokuvien katsominen. Tuntuu siltä, että olo on euforinen, elokuva riittävän dramaattinen ja mukaansatempaava. Siis kaikkia niitä ominaisuuksia (ilman erikoistehosteita ja liiallista mätkimistä) mitä hyvältä rainalta vaaditaan. Elokuvan harmiksi, elokuvan takia, on sanottava sen toimivuus myös televisiossa. Koska itse en sitä omista, leffat on pakko nähdä teatterissa. Mutta muut voisivat katsoa sen myös kotonaan, kunhan katsovat. Nowhere Boy herätti myös pitkään piilossa olleet autenttiset kyyneleet elokuvan aikana. Olen todella otettu. Kiitos. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: aaron johnson