Outin Leffaopas

Näin unta elämästä -dokumentti kertoo itsemurhasta kuuden ihmisen avulla. Kolme heistä on yrittänyt itsemurhaa siinä onnistumatta ja kolme heistä on itsemurhan tehneen omainen (isä, äiti ja sisko). Kyseessä ei ole mikään perhepotretti, nuorisolaisten mielenterveyden kuvaus tai yhden itsemurhan tehneen ihmisen elämäntarina, vaikka Aleksin äiti ja hänen muistonsa pojastaan saavatkin enemmän valkokangasaikaa kuin muut. Sen sijaan valkokankaalta tarjoillaan kuusi henkilökohtaista tarinaa hyvin koskettavalla tavalla.

Tekijöiden Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen dokumentti kertoo siitä mitä itsemurhaan liittyy, miten sen suunnittelu vaikuttaa sen tehneen elämään ja tänne jääneisiin sekä ennenkaikkea siitä, miten siitä voi selvitä, niin itsemurhaa yrittänyt kuin sen todistaneet läheiset. Dokumentti onkin osa ’Puhutaan elämästä’ – kampaajaa, jonka tarkoitus on rohkaista puhumaan itsemurhasta. Apua on saatavilla, välillä vain tuntuu siltä, että hinta sen saamiseksi on liian korkea. Joskus vaikuttaakin siltä, että kun apua pitäisi saada ja päästä nopeasti hoitoon niin sitä ei saa. Radikaalien asioiden tekeminen voi johtaa lopulliseen elämän päättämiseen, eikä sieltä kuoleman portilta enää voi palata psykiatriselle osastolle. Ehkä seuraavassa dokumentissa voisikin puhua avun saamisen vaikeudesta ja sen vaikutuksista itsetuhoisen ihmisen elämään.

”Se on itsenäiselle ihmiselle kova paikka.” – Maiju

Terveydenhuollon palvelujen herättelemisen lisäksi dokumentti ottaa hyvin kantaa siihen, että tärkeintä itsemurhasta selviytyneille – niin yrittäneille kuin heidän läheisilleenkin – on aiheesta puhuminen, puhuminen ja puhuminen ja heidän kuulemisensa. Tämä kuulemisen tärkeys tulee hyvin esille myös dokumentissa, jossa ei kuulla kysymyksiä, vaan tunteita ja ajatuksia itsemurhasta sekä sitä paljon painavaa hiljaisuutta, jolloin kaikille asioille ei välttämättä ole niitä sanoja valmiina.

”Kun puhutaan itsemurhasta, puhutaan itse asiassa elämästä, ei kuolemasta.” – Maiju

Synkästä teemastaan huolimatta dokumentti ’Näin unta elämästä’ ei ole mikään synkistely-leffa, säälissä rypeämisen esiaste tai aiheella reposteleva tuotos. Tämä yksinkertainen aihe on kuitenkin riittävän haastava dokumentiksi, eikä olekaan ihme, että sitä on käsitelty enemmänkin fiktion kuin faktojen kautta valkokankaalla. Dokumenttia pitää kiittää sen minimalismista. Luvassa ei ole juurikaan perhepotretteja, paikkojen esittelyä tai muuta, jolla katsojan mielenkiintoa olisi yritetty herätellä, vaan valkokankaalla tavataan kuusi ihmistä paikoillaan kertomassa heitä kohdanneesta asiasta. Aiheen karuus näkyy myös näiden haastattelutilanteiden fyysisessä yksinkertaisuudessa. Katsojalle ei anneta muuta mahdollisuutta kuin katsoa ja kuunnella hänelle puhuvaa ihmistä. Joskin omalla kohdallani on myönnettävä, että hieman olisin painanut kaasujalkaa joidenkin otosten kohdalla, mutta tämä lienee on persoonakysymys ja annettakoon ihmisille heille kuuluva aika asian esittämisessä.

”Toivon teille hyvää ja onnellista elämää.” – Aleksi

Kiitosta ansaitsee myös moraalisen selkärangan poissaolo. Dokumentti ei ohjaa katsojan ajatuksia suuntaan tai toiseen, se ei tarjoa selityksiä, lohdututusta, syyllistä tai ahdista. Sen sijaan jättää paljon tilaa omien ajatusten luomiselle, joka varmasti saakin herkkähipiäisimmät katsojat hakemaan nessujaan taskunpohjalta. Itse kuivailin kyyneleitäni kaulaliinaan asian koskettavan käsittelyn lomassa. Ja ennen kaikkea olin tyytyväinen siihen, että dokumentissa nähtyjen omaisten näkökulmat itsemurhan kokemisesta olivat suhteellisen erilaisia ja kypsiä. Kyynelkanaviani eniten jäi aukaisemaan ajatus vastaanottajan puuttumisesta puhelinnumeron takana. Lopullisuus iskee vastoin kasvoja usein eri tavoin.

”On se vaan niin hankala puhua, perkele.” – Tero

Haastattelujen lomassa pyörii erityisesti itsemurhan tehneen Aleksin elämään sopiva mustavalkoinen Mr. Gregor Dashuberin ’Synkkä varjo’ -animaatio. Se sopii karkealla tyylillään haastattelujen väliin mielestäni erinomaisesti kertoen tarinaa elämänhallinnan menettämisestä ja mielen synkistymisestä.

Aina on toivoa

se on sitten vain eri asia, miten sitä saa. Näin unta elämästä -dokumentti herättelee katsojaa tarkkailemaan lähipiiriään uudella tavalla, asennoitumaan itsemurhaan rehellisemmin ilman sen kaunistelua tai synkistelyä sekä avaa paljon ajatuksia itsemurhan maailmasta. Tämä on hyvin noin 77 minuuttiselta dokumentilta, joka ei erikoistehosteilla kikkaile, vaan vie tarinaa eteenpäin itsemurhaa yrittäneiden ja siinä onnistuneiden läheisten kertomusten avulla. Sen ulkopuolella olevien on varmasti vaikea ymmärtää sitä ahdistuksen määrää ja elämän synkkyyden kokemista, jota nämä ihmiset kokevat. Kivun jakamisen ja elämään tarttumisen sen pienten asioiden kautta elämä kuitenkin nousee elämisen arvoiseksi. Näin unta elämästä on kohteitaan kunnioittava dokumentti, joka ei mässäile aralla aiheella. Suosittelenkin sitä kaikille aiheesta kiinnostuneille. Varoituksen sanasena on kuitenkin painotettava, että se ei ole mikään lohtu-dokumentti, vaikka siitä voikin saada itselleen elämään innostavia ajatuksia. Hyvää on se, että aiheesta puhutaan, nyt kun vielä hoitoa tarvitsevat saisivat sitä nopeammin iästä riippumatta.

Overall
Kokonaisarvosana.

Joka päivä keskimäärin kaksi suomalaista tekee itsemurhan. Älä ole yksi heistä.

Tämä oli sitten Outin leffaoppaan 500s elokuva – fanfaareja kiitos, elokuvan synkästä teemasta huolimatta. Reilun numeron kunniaksi arvon kaikkien kommentin tähän postaukseen jättäneiden kesken kaksi Finnkinon leffalippua tämän kuun lopussa, että muutkin saavat nauttia elokuvaelämyksistä. Tai jos kuulut Kino Cityn piiriin (Kemi, Pietarsaari, Riihimäki, Vaasa) niin vastaavasti kaksi sen lippua.

Leffojen kertymistä tarkastellessa huomaa tahdin kiihtyneen hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen sata tuli täyteen  18.12. 2010 elokuvan Hjem Til Jul myötä. Seuraavat sata tuli jälleen täyteen joulukuussa 2011 elokuvan The Skin I Live In (12.12.) myötä. Seuraavana vuonna leffassa käymisen tahti kiristyi hieman ja 300s elokuva kuittaantui blogiin lokakuussa Step Up Revolution (13.10.2012.). Vuoden 2012 loppu ja vuoden 2013 alku olivat entistä tiiviimpiä elokuvien katsomisen suhteen ja seuraava sadas tuli täyteen elokuun alussa 2013. Bling Ring oli Outin leffaoppaan 400s elokuva. Ja näytti siten omalta osaltaan uuden sadan kertymistä alkuvuoteen / alkukesään. Ja tässä nyt ollaan. Edelleen odottelen jonkinasteista bonus-korttia Finnkinolle (vink, vink), mutta sitä odotellessa jatkan ihan mielelläni uusien leffojen näkemistä ja niiden kokemista. Leffajonossa tavataan 🙂 🙂