Televisiosarjojen puolelta valkokankaalle siirtynyt ohjaaja Maarit Lalli on onnistunut luomaan ensimmäisessä pitkätuotannossaan hyvän ja suhteellisen rehellisen kuvan suomalaisisista nuorista miehestä. Tämä on ihan miellyttävää jo sen vuoksi, että yleensä suomalainen mies esitetään valkokankaalla altavastaavana hemmona, totaalisena junttina tai pikkurikollisena, huumorin tai tragedian keinoin. Tällöin valkokankaalla miehen liikkeelle panevana voimana ovat olleet näistä käytöstavoista nousseet avioerot, viinan kanssa läträäminen ja siitä johtavat pikku rötökset tai muut kiusanteot. Suomalaisen miehen peruskuvan lisäksi oli mielenkiintoista nähdä oikeasti aikuisuuteen astumista koskevaa elokuvaa, ei se meinaan aina niin helppoa ole kuin sitä hehkutetaan. Siitä on saatu muutamia esimerkkejä tässäkin blogissa (Elokuu, Roskisprinssi), mutta suurin osa kotimaisista leffoista ja aikuisuuden pohdinnasta keskittyy kylläkin 25 – 30+ ikäisiin miehiin omissa piireissään, jotka ovat jämähtäneet paikoilleen teini-iän ikuisuuteen (Napapiirin sankarit, Pussikaljaelokuva, Kulman pojat) ja koittavat siitä räpiköidä vastuulliseen elämään.
Kohta 18 elokuva ottaa kantaa viiden helsinkiläisen nuoren miehen elämään. Nämä viisi lähes täysi-ikäistä miehen alkua uskovat, että täysi-ikäisyys muuttaa kaikena, (aivan, just joo) ja ennen kaikkea vapauttaa vanhempien mäkätyksestä (lue ja ymmärrä: huolenpidosta). André (Karim Al-Rifai) huolehtii pikkuveljestään tahtomattaan vähän liian usein, Akseli (Arttu Lähteemäki) tapaa erakoituneen isänsä, Karri (Henrik Mäki-Tanila) suuntaa viimeiselle ajotunnille äitinsä kanssa, Pete (Anton Thompson Coon) hoivaa aborttipilleriään ottanutta tyttöystäväänsä ja porukan ainoa täysi-ikäinen Joni (Ben Thompson Coon) halailee tyttöjä susipuvussa Linnanmäellä ja heittää kuutamakeikkaa pahana sutena. Tässä näin virallisesti jotain leffan juonesta.
Leffa etenee episodimaisesti näiden eri henkilöiden elämän tapahtumien välillä. Poika (anteeksi nuoren mies) porukan yhteinen aika ei varsinaisesti ohjaa katsojaa seuraavaan tarinaan, vaan irrallisuus on elokuvalle tyypillinen piirre. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä jokaiselle nuorelle miehelle on rakennettu oma kehystarinansa niin vaikuttavasti, että se saa pohtimaan kuinka dokumentaarinen Kohta 18 – raina oikein on. Elokuva-arvioinnissa tämä ei kuitenkaan lopputulosta haittaa, ohjaajan tarkoitus oli tuottaa upottavaa fiktiota ja sellaista myös Kohta 18 tarjoaa. Vaikka on kyllä tunnustettava, että leffa uppoaisi meikäläiseen myös ihan asiallisena faktana dokumenttileffojenkin puolella. Sen verran on itsekin tullut seurattua nuorten miesten siirtymäriittejä, että tunnistettäviä yhtenäväisyyksiä löytyi varmasti enemmän kuin tarpeeksi.
Elokuva on muuhun suomalaiseen leffatarjontaan verrattuna tehty halppisbudjetilla, mikä näkyy erityisesti valkokankaalla tuntemattomina pääosien esittäjinä – amatööriporukka on kylläkin pistänyt sitten parastaan. Sivurooleihin on sitten saatu haalittua niitä enemmän tunnettuja kasvoja – muun muassa Ms. Elina Knihtilä, Mr. Hannu-Pekka Björkman ja Mr. Mats Långbacka. Koska periaatteellisesti pidän indie-halppis-budjetin elokuvista, uskoin kovasti tämänkin leffan yllättävän minut myönteisesti. Suomessa osataan näytellä -moton mukaan. Asia oli vielä siinä mielessä erittäin yllättävä, että ohjaaja Ms. Lalli keräsi pääosien näyttelijät käytännössä poikansa ystäväpiiristä. Ja tässä ei todellakaan tarvinnut pettyä. Nuoret isänmaan toivot osaavat esittää asiansa vakuuttavasti ja tekevät hahmoistaan sekä dialogistaan uskottavia. Kiitos sen muistutuksesta, että ei siellä 18:sta ikävuoden nurkilla keikkuessa aina niin helppoa kuin luulee, sillä aika kyllä kultaa ne muistot.
| Kasvukipuja |   |
|---|---|
| sekä kohtauksia kohta 18-vuotiaiden elämästä. Leffa pureutuu asiallisesti ikäpyykin mukanaan tuomaan itsenäistymisvaiheeseen ja sen mukanaan tuomaan vastuuseen. Itsenäistyminen ja aikuistuminen ei ole niin helppoa kuin annetaan ymmärtää, kaikki ei suju ihan kuin Strömsöössä. Ehkä elokuvan syvällisyyttä / todellisuutta /katu-uskottavuutta auttoi myös yhden käsikirjottajan osallistuminen myös näyttelemiseen, ainakin dialogi oli suhteellisen hyvin herrojen suuhun sopivaa. Mr. Mäki-Taanila on tehnyt tuplatyön elokuvan kanssa. Pohdittavaksi ainakin minulle elokuvan jälkeen jää se, miten paljon Kohta 18 läpileikkaa 2010-luvun nuorten aikuisten miesten elämää. Todennäköisesti paljon ja juuri jo sen vuoksi elokuva on katsomisen arvoinen niin nuorille, kuin heidän vanhemmilleenkin. Arki koskettaa ja hyvä niin, sillä valkokankaalla on nyt tarjolla koetun elämän vaikeitakin asioita. Leffa yllätti erittäin myönteisesti ja soisinkin kaikkie aikuistuvien nuorten vanhempien näkevän sen. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
”Meitä oli viis kundii. Me pidettiin yhtä – melkein aina. Musta meillä oli kaikilla ihan normaalit perheet. Normaalit ongelmat. Normaalit fiilikset. Ei mitään, mistä ei ois päässy yli. Sitten sinä yhtenä vuotena kaikki alkoi mennä jostain syystä päin vittua.”