Outin Leffaopas

Elokuvan Kick-Ass saamat elokuva-arvioinnit vaihtelevat laidasta toiseen, aikamoisesta ylistyksestä totaaliseen tyrmäykseen, joten olihan se pakko nähdä. Kaikki kuitenkin ovat yhtyneet mielipiteeseen siitä, että elokuva on tehty sarjakuvista sarjakuvafaneille. Tämä oli yksistään riittävä herättämään mielenkiintoni. Joten asiaan…. Ja tässä kohtaa ennen mitään muuta pitää sanoa, että elokuva todellakin YLLÄTTI myönteisesti 🙂 🙂

Kick-Ass yrittää olla toisenlainen supersankari-elokuva ja ei siinä erilaisuuden tavoittelussa kyllä mielestäni kovin hyvin onnistu, varsinkaan kun sitä varsinaista supersankaria siellä ei ole (toisaalta se on kyllä elokuvan kantava juoni: tavallinen ihminen pystyy muuttamaan yhteisöä ilman suurempia voimia). Se pysyy kuitenkin suhteellisen uskollisena sarjakuvalle, mitä kuulemma tehtiin yhtä aikaa elokuvan kanssa. Kaikki varmasti muistavat Supermiehen, Hämähäkkimiehen ja tietenkin Batman:in. On niitä muitakin varmaan. Valkokankaalle on rynnistänyt näiden lisäksi Marvelin luoma Ironman (jonka jatko-osaa odotan todella innolla – ensimmäinen oli tosi hyvä), missä paha saa palkkansa ja niin edelleen Tony Starkin avulla.

Mutta siis Kick-Ass, vaikka elokuva kuinka tahansa väittää, ettei kukaan ole mukaan kokeillut supersankaruutta kuin mielenvikaiset, niin se on mielestäni väärässä (itse ainakin pikkutyttönä juoksin ympäriinsä ”myrkkyperhosena” – tosin en enää muista miksi, mutta pointti on siinä, että kyllä jokaisella niitä uskoja omiin kykyihinsä on). Mutta elokuvan sanoma siitä, että niitä supervoimia ei taas ole oikein jaeltu tähän suuntaan, niin siitä voin olla samaa mieltä. Tosin ei kyllä äkkiä tule mieleen väittää, että elokuvan pääosassa oleva nörtti ja hänen muuttumisensa alter egoksi Kick-Ass:ksi ei olisi riippuvainen hermovauriosta ja metallituista luiden seurana. Nämähän sallivat hänen ottaa sitä perseeseen potkimista enemmän vastaan kuin normaalin Matti Meikäläisen. Ja mitä ilmeisemmin näistä johtuen Kick-Ass pystyy puhdistamaan kaupunkia pikkupahiksista ja pian sotii paikallista mafiaa vastaan yhdessä alan ammattilaisten (siis superhero ammattilaisten) kanssa. Aika hyvin nörtiltä, jonka ainoa taito on pukeutua vihreään sukelluspukuun ja heiluttaa paria keppiä. Ja tietenkin se, että hän haluaa muuttaa yhteiskuntaa ystävällisemmäksi ja käyttäjäystävällisemmäksi (ja tietenkin päästä pussailemaan erästä tiettyä tyttöä).

Ja mitä tulee taas siinä supersankarina olemiseen tai sen välttämiseen, niin miten voi olla olematta supersankari, jos sinulla on vihreässä kumipuvussa muita mätkiessä toinen alter ego. Davella se on Kick-Ass. Ollakseen Kick Ass, Daven on pukeuduttava surffipukuun ja käytävä taistoon rikollisuutta vastaan.

Elokuvan juoni siis lyhytkäisyydessään kertoo teinipojasta Dave Lizewskistä (Aaron Johnson), joka päättää omalta osaltaan auttaa rikollisuuden poistamisessa ja ryhtyy vapaa-ajallaan (21 – 02 välillä, että ehtii olla koulussakin) sukelluspuvussa riehuvaksi Kick-Ass-sankariksi. Tämän sosiaalisen median, facebook, twittter – kuinka moni tunnustaa, aikana hänen maineensa leviää internetissä kulovalkean tavoin. Mukaan taistelussa paikallista pahuutta, lähinnä paikallista mafiapomoa (Mark Strong), vastaan tulee Hit-girl (Chloe Moretz) ja hänen isänsä Big Daddy (Nicholas Cage). Pahan puolelta saadaan tietenkin päähänsä perustaa oma supersankarinsa ja niin saadaan pohjaa tuleville jatko-osille Red Mistin (Christopher Mintz-Plasse) myötä. Periamerikkalaiseen tapaan paha saa myös toki palkkansa, vaikka siinä matkalla kuoleekin ainakin yksi hyvä ihminen. Sääli sinänsä. Mahdollisessa jatko-osassa olisi ollut kiva nähdä heidät kaikki. Siinä missä elokuva lähti hitaasti käyntiin pakollisen teinilässytyksen jälkeen, se yritti muuttua elokuvan edetessä splatteriksi ravan roiskuessa ja veren lentäessä. Mutta sai lähinnä aikaan naurun tyrskähdyksiä ja myötähäpeää (ainakin salaista sellaista).

On oikeastaan aika vaikea sanoa sitä, että missä menee (meni) hiuksenhieno raja splatterin (te kaikki, jotka olette nähneet Bictch-slap, ymmärrätte mitä tarkoitan) ja toimintakomedian välillä. Itse sitäkin vielä mietin. Pohdittavaksi jää, tekikö ohjaaja Matthew Vaughn modernin teinielokuvan pakollisina ”nörtti tapaa suositun tytön, tyttö ei tykkää nörtistä, nörtti muuttuu supersankariksi, tyttö tykkää nörtistä, tyttö luulee nörtin olevan homo, nörtti paljastaa olevansa supersankari” vai uppoaako teos myös ”vanhempiin” (nais)katsojiin. Hmmm… ehkä… joo… varsinkin kun pysyttiin siellä toimintakomedian puolella. (Ja kun siellä pohjalla oikeasti kummittelee se Bitch Slap, niin on aika vaikea löytää sitä voittavaa splatteri-komediaa???). Ja osin tämän mielessä pitäen, en pysty ymmärtämään miksi elokuvalle on lätkäisty niinkin korkea ikäraja kuin K15.

Elokuvan kuriositeettina voisi mainita, että Big-Daddyn rooliin oli alun perin suunniteltu Brad Pittiä. Onneksi hänelle tuli este. On vaikea kuvitella häntä Batmanin asua muistuttavassa muovipuvussa juoksemaan ase kädessä. No, kyllä se aluksi vaati sopeutumista Mr. Cagenkin kohdalla!! Mutta rooli sopii hänelle erittäin hyvin. Samoin kuin se, että Hit-Girl:ä näyttelevän Ms. Moretzin vuorosanoista oltiin huolissaan niiden sisältäessä aika roisia tekstiä. Toisaalta Ms. Moretz on kuulemma todennut, että neljän veljen pikkusiskona vuorosanoissa ei ollut paljonkaan sellaista, mitä hän ei olisi jo ollut kuullut. Kolmas kuriositeetti on mielikuva ero amerikkalaisen ja brittiteinin välillä. Ohjaaja Matthew Vaugh oli päättänyt, ettei ota pääosaan brittiä, mutta kuinkas sitten kävikään. Aaron Johnson tuli ja voitti ja kertoi vasta koeluvun jälkeen olevansa britti. Jee… niin sitä amerikkalaista elokuvateollisuuden myyttejä murretaan kovalla kädellä.

Arviointi – mitä jäi käteen

Pyrkiessä tekemään elokuvaa sarjakuvasankareista sarjakuvatyyliin, missä kaikki on mahdollista aina niistä radioaktiivisista hämähäkeistä lähtien elokuva toimi ihan asiallisesti. Elokuva tarjoaa korkeasta ikärajastaan (K15) huolimatta teinipoppiromanssin tynkää ja samaan aikaan äksöniä kaipaaville sitä mätkimistä. Olisin kuitenkin toivonut enemmän sarjakuvallisten piirteiden mukana olemista tai sitten selvempää jakoa siihen, että onko kyseessä Marvelin sarjakuvien tyylinen todellinen superhero vai sellaista kokeileva ja sen mahdottomaksi toteava teinileffa. Tämä pohdinta näkyi lopullisissa pojoissa.

Overall
Kokonaisarvosana.

Splatter = pärsykyvä, roiskahtava on elokuvan tyyliä kuvaava sana.  Tällöin elokuvalle on tyypillistä liioiteltu väkivalta, kuten veri roiskuu ja sisäelimet tursuaa.  Splatteria käytetään yleensä mustan ja ironisen huumorin aikaansaamiseksi ja tällöin elokuvat yleensä luokitellaan kauhuelokuviksi tai komedioiksi. Kick-Ass pyrki olemaan se splatterkomedia. Mutta kääntyi ehkä enemmän parkcourin ja teiniromanssien puolelle. Toki ihmisiä kuoli (tapettiin), mutta niistä puuttui se splatterille tyypillinen sisäelinten ynnä muiden tehosteiden esiintyminen. Tai edes tavallista mielenkiintoisempi tapa kuolla, ja tähän ei riitä se, että Batmanin näköinen tyyppi lahtaa sinut ampuen. Sinkoaminen (sananmukaisesti) taas osuu hyvin sinne splatterin puolelle – tätä lisää!!

Se, mitä toivoisin elokuvasta jäävän käteen ”yhteiskunnallisesti” on toisista ihmisistä huolehtiminen. Elokuvan alussa on kohtaus, missä mies ikkunan takana todistaa nuorten joutumisen ryöstämisen kohteeksi, ilman että tekee mitään ja osin tämä saa päähenkilön ryhtymään supersankariksi. Vastaava tilanne – tosin todellinen, vuonna 1964, kävi aikoinaan Kitty Genoveselle, jonka murhaamisen näki 38 eri ihmistä, mutta kukaan heistä ei tehnyt mitään auttaakseen 28-vuotiasta naista. Voikin vain kysyä itseltään, että menisikö itse auttamaan, vai kääntäisikö vain katseensa pois tai kävelisi reippaasti eteenpäin. Siis onko sinulla sisällä se pieni supersankari vai ei?