Outin Leffaopas

The Beaver (suom. Majava) raina keskittyy masentuneen miehen tuntojen käsittelyyn majava-käsinuken kautta. Leluyhtiön johtaja Walter Black (Mel Gibson) on kärsinyt masennuksesta pitkään ja siipan Meredithin (Jodie Foster) pinna on siinä parin viimeisen vuoden aikana kiristynyt kuin korkkiruuvi ja hän näyttää miehelleen etuovea. Walter jättää taakseen vaimonsa ja kaksi lastaan, kouluaan lopettelevan Porterin ja nuoren Henryn. Matkalla mielen syövereihin Walter löytää elämänsä pohjalla käytyään kanssaan kommunikoivan käsinuken, johon hänellä muodostuu enemmän tai vähemmän terapeuttinen suhde. Walter itse puhuu Majavan kautta ja alkaa sitä kautta rakentaa uudelleen omaa pirstaleista elämäänsä. Haaste tuleekin vastaan siinä, että miten perhe ja yhteiskunta suhtautuvat mieheen, joka kommunikoi vain käsinuken kanssa. Ja miten pitkälle mies itse on valmis menemään mielenterveytensä saavuttamiseksi todettuaan, että oma-apu kirjallisuudesta, pillereistä, eri terapiamuodoista tai television tarjoamista ”Dr Phil”-ohjelmista ei ole oikeasti apua.

The Beaver saa kunnian olla blogini toinen tämän vuoden tulokas mustan listan elokuvista. Aiemmin esitellyt Source Code:n tavoin The Beaver vietti aikaa listalla antaen sen tuottajielle mahdollisuuden pohtia, miten leffa voidaan oikeasti toteuttaa, sillä aihehan (masennus ja sen vaikutus läheisiin) itsessään on suurenmoinen, mutta vaikea esittää tahdikkaasti. Mikä varmasti osaltaan vaikutti pohdintaan miespääosan esittäjästä. Joten se ei yllätä, että Mr. Gibsonin valinnasta rooliin on käyty runsaasti keskustelua. Omasta mielestäni hän tekee hyvää työtä syvästi masentuneena ja sieltä omaa toipumiskanavaansa etsivänä ihmisenä. Rooli on varmaankin yksi viime aikojen parhaita Mr. Gibsonin töistä. Vaikka Mr. Gibson kantaa mukanaan oman yksityiselämänsä jätesäkkiä, niin se vain tekee suorituksesta uskottavamman. Ehdolla rooliin olivat kuitenkin myös sekä Jim Carrey ja Steve Carell, joista kummankin esitystä olisi ehkä liikaa painanut koomikon leima selkärepussa ja siten se olisi varmaankin häirinnyt mielenterveyden uskottavuuden kuvaamista. Koomikon mainetta kantavan herran valitseminen keskustelemaan käsinuken kanssa olisi ehkä ollut luonnollisempaa, mutta silloin se olisi taatusti peittänyt alleen nyt Ms. Fosterin esittämän hyvän tarinan.

Mitä taas tulee sen tilanteen uskottavuuteen, että mies puhuu käsinukelle ja käsinukke tulkkaa hänen syvimpiä tuntojaan – en ota kantaa. Olen kyllä huomannut, että miehet käsittelevät tunteitaan ja tuskiaan välillä hyvinkin erilailla kuin naiset. Itse jäin miettimään sitä, miten kätevää se oikeasti olisi, jos olisi jokin ulkoistettava otus / asia, jonka kanssa voisi käydä keskusteluja omista ajatuksistaan ja joka oikeasti kommentoisi sieltä syvistä sielun syövereistä jotain rakentavaa kotisohvapsykologian lisäksi. Toiset kutsuvat tätä prosessia päiväkirjan kirjoittamiseksi, toiset terapiassa käymiseksi, tässä tapauksessa se on puhuva käsinukke, josta oli tullut osa Walterin kehoa.

Kaiken kaikkiaan näyttelijät tekevät hyvää työtä ja Ms. Foster myös kameran toisella puolella, ohjaajana, onnistuu pienieleisesti kuvaamaan elokuvan keskeisimmät asiat. Mr. Gibsonille haluan antaa tunnusta takaisin valkokankaalle palaamisesta, vaikka hänet varmaankin muistetaan parhaiten vauhdikkaista suorituksistaan Mad Max (1979 – 1985) ja Tappava ase (1987 – 1998) elokuvista Asiaa lisää tiedustellessa, joku voisi kaivaa muistikätköistään Braveheart (1995), Ransom (1996) ja Mitä nainen haluaa (2000) elokuvat. 2000-luvulla herran saama mediahuomio keskittyi kuitenkin paremmin jonnekin muualle kuin hänen näyttelijäsuorituksiinsa, mikä saattoi jättää Signs elokuvan (2002 – todella yksi parhaimmista kauhuleffoista mitä olen ikinä nähnyt ja jossa on todella surkea loppu, mutta siitä toiste) pimentoonsa. Mainitsemisen arvoista on toki myös herran ohjaustyö elokuvassa, oman paikkakuntahistoriani vuoksi, The Passion of the Christ (2004) – Oulaisiin vaan terveisiä. Parannusta, tai ainakin mielenkiinnon kiinnittymistä takaisin herran ammatin tarjontaan olemme saaneet jo viime vuonna The Edge of Darkness (suom. Pimeyden ytimessä) elokuvan myötä ja nyt Majavassa (The Beaver). Suoritus oli oikeasti niin hyvä, että jään odottamaan herran seuraavaa rainaa How I spent my summer vacation ihan mielenkiinnolla. Ja tässä samassa yhteydessä on ihan pakko ihmetellä sitä, että miten ihmiset voivat antaa näyttelijän yksityiselämän vaikuttaa päätökseen nähdä hyvä elokuva. Vaikuttaa siltä. että suurin osa The Beaver elokuvan arvioinneista alkaa Mr. Gibsonin oman elämän kommentoimalla. Tuota elämää ei esitetä valkokankaalla, korkeintaan se tuo lisää syvyyttä herran suoritukseen.

Ms. Foster puolestaan tulee mieleen 2000-luvulta lähinnä seuraavista rainoista: Panic Room (2002), Flightplan (2005), The Brave One (2007) ja Nim’s Island (2008). Lähinnä siis voimakkan naisen rooleja, joita naisella on satanut elokuvan The Silense of the Lambs (1991) jälkeen – eikä suotta, eikä tämä juuri muuksi muuttunut myöskään Majavan kohdalla. Ms. Foster on näkyvillä hiljaisen voimakkaasti samalla etsien oikeutta läheisilleen ja pyrkien tekemään sen ilman suurempaa drama-queen tasoa.

Mainitsemisen arvoisia ovat myös sivuosissa omaa teiniangstiaan purkaneet Anton Yelcin Porterin roolissa sekä Jennifer Lawrence Norahin kengissä. Muistan nähneeni nuoren miehen suorituksen aiemmin Star Trek (2009) rainassa sekä Ms. Lawrencen Oscar-ehdokkuuden arvoisen työn Winter’s Bone (2010) leffassa. Jos Ms. Lawrence vakuuttaa, hänen seuraava roolivalintansa on huomattavasti kevyempi kuin kumpikaan näistä… ainakin näin uskoisin X-men: First Class elokuvasta. Sivuosasuorituksilla kliinisen masennuksen näkymiseen perhesuhteissa on tuotu lisää särmää ja se pakottaa pohtimaan sitä, miten muut oikeasti jaksavat yhden perheen jäsenen ollessa suhteellisen hajalla. Meillä jokaisella on se oma tapamme selviytyä Porterin ja Norahin tavoin.

Masentavan hyvä leffa

joka kuvaa rehellisellä tavalla sitä, millaista elämä on syvässä masennuksessa ja miten sieltä voi, ehkä, omalla tavallaan nousta takaisin ihmisten ilmoille. Tarjolla ei ole 3D:tä, erikoistehosteita, verta, suolenpätkiä, takaa-ajokohtauksia tai muuta, jonka alle voisi peittää heikon juonen tai kehnon tarinan. Sen sijaan valkokankaalta vyöryy alas perhetilanteiden arkea ja masentuneen ihmisen mielialaa kerronnassa, joka esittää sen pelkän tarinan ilman suurempia lavasteita. Näissä merkeissä The Beaver rainaa ei oikein voi pitää kovin tyypillisenä kesäleffana, mikä varmaankin (ikävä kyllä) rokottaa sen katsojamääriä. Mutta suosittelisin sen katsomista kaikille, jotka ovat kärsineet / kärsivät tai joiden lähipiiriin kuuluu masennuksesta kärsiviä ihmisiä, sillä leffa tuo ehdottomasti omalla tavallaan lisää syvyyttä näiden asioiden kohtaamiseen. Elokuva tarjoaa myös yllätysnauruja ja saa myös hyvälle päälle. Myös tämän kaiken rymistelyn keskellä, mitä tuleva kesä tuo tullessaan, The Beaver, korjaa potin kotiin. Käy katsomassa, mutta älä ehkä näin sateisena päivänä kuin itse tein, sillä aurinkoa kaivataan kyllä elokuvan käsittelemästä masennuksesta selviytymiseen.

Overall
Kokonaisarvosana.

Jos pään sisälle näkeminen ja sen merkityksen ymmärtäminen kiinnostaa, niin suosittelen myös jotain seuraavista elokuvista. Niissä kuvataan kauniilla ja välillä hyvinkin arkisella tavalla sitä, miten ihminen muuttuu mielenterveyden järkkyessä ja miten se muutos vaikuttaa hänen elämäänsä. Ja ehkäpä niiden näkemisen jälkeen me suhtaudumme muihin ihmisiin toivottavasti paremmin. Jokainen meistä käsittelee omat kriisimme omalla tavallamme, saaden niihin eri tavalla tukea ympäröivältä yhteiskunnalta.

One Flew Over the Cuckoo’s Nest (1975)

Awakening (1990)

A Beautiful Mind (2001)

Lars and The Real Girl (2007)

Séraphine (2008)

Shutter Island (2010)

Black Swan (2011)