Outin Leffaopas

Pohjois-Italiassa 17-vuotias Elio joutuu jakamaan huoneensa perheen kesävieraan, isänsä Mr. Perlmanin tutkimusassistentin Oliverin, kanssa. Kesän aikana Eliossa herää tunteita Oliveria kohtaan ja hän huomaa myös Oliverin tuntevan samoin.

Elokuva on täynnä symboliikkaa. Alun aikana valkokankaalla nähdään taidokkaita hellenistisiä patsaita, joissa ei ole suoraa viivaa. Niillä lienee on pyritty herättelemään katsoja huomaamaan miesten miehissä näkemä kauneus. Ei siinä mitään, patsaat on taidokkaasti tehty, mutta tämä alleviivaamisen maku söi elokuvakokemusta jonkin verran. Toisaalta patsaiden antama alustus tukee omalla tavallaan Elion ja Oliverin toisistaan tekemiä huomioita. Ihmisvartalo on kaunis katsella.

Call Me By Your Name -elokuva muistuttaa seksuaalisen identiteetin selviämisen merkeissä Brokeback Mountain -rainaa. Kummassakin yhteiskunnalla on omat odotuksensa miehisestä käyttäytymisestä, eikä homoseksuaalisuus välttämättä kuulu siihen. Toisaalta tämän leffan inhimilliseksi piirteeksi on laskettava Elion isän asenne poikaansa kohtaan. Se ei tuomitse tai tukahduta poikaansa, vaan pikemminkin antaa hänelle rakkauden kokemisen mahdollisuus, mitä sitten muistella vanhana, jos homma kusee alleen.

Ohjaaja Mr. Luca Guadagnino on tehnyt koskettavan draaman rakkaudesta, jonka tulevaisuus jää saavuttamatta. Tällöin ei liene ole kyseessä saavuttamaton rakkaus, kielletty rakkaus tai jotain vastaavaa, vaan ihan pelkästään rannalle jäänyt rakkaus. Mutta hyvin se on kuvattu joka tapauksessa ja ansaitsee kaikki ehdokkuutensa elokuva-alan mittelöissä. Leffa on saanut innoituksensa Mr. André Acimanin saman nimisestä kirjasta vuodelta 2007 ja seuraa sitä suhteellisen kiitettävästi. Call Me By Your Name hengittää alusta asti ohjaajansa tyyliä. Jos A Bigger Splash (2015) osui ja upposi muutama vuosi sitten, niin saman tekee myös tämä elokuva. Se on kiireetöntä kuvausta, jossa olemisen sietämätön keveys esitetään taidokkaasti. Kohtauksissa viihdytään pitkään ja annetaan niiden jatkua omalla painollaan. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, sillä tästä huolimatta leffan parissa viihtyy, eikä odottakaan sen kiiruhtavan seuraavaan otokseen. Itse olisin suonut ohjaajan kisaavan parhaan ohjaajan Oscarista, sillä niin erilainen hänen ohjaustyylinsä on kaiken kiireisen sohelluksen ja kohtauksesta kohtaukseen ryssimisen sijasta. Mutta ehkäpä aika sille tulee vielä joskus, siihen asti toivon ohjaajan pysyvän uskollisena tyylilleen.

Näyttelijöistä Oscar pääosaehdokkuuden saanut Mr. Timothée Chalamet on taidokas oman seksuaalisen identiteettinsä etsimisessä. Mutta itse lämpenin hänen näyttelijäntaidoilleen vasta loppumetreillä ja viimeisten minuuttien aikana. Muuten minusta vaikutti, että hän lähinnä haahuili tyhjänpäisesti leffan läpi. Paikalla ollaan, mutta läsnä ei. Toisaalta kyllähän sekin vaatii jonkinlaista näyttelemistä, luulisin. Tämä kokemus tuli siitäkin huolimatta, että Mr. Chalamet kantoi paljon elokuvaa itse eteenpäin omine ilmeineen, eleineen ja tunteineen. Jotain jäi kuitenkin tänne asti vakuuttamatta, joten olen oikeasti yllättynyt jos mies nappaa pääosa Oscarin suorituksestaan. Leffan jälkeen voi myös ihmetellä miksi sivuosassa olevaa Mr. Armie Hammeria ei ole huomioita Oscar-mittelöissä. Mies on taitava näyttelijä ja omat hyvät raamit, mutta ei ole silti onnistunut ponkaisemaan itseään laajemmin menestyneeksi. Missä vika?? Ehkäpä miehen tulevaisuus on näissä indie-elokuvissa suurten kassamagneettien sijaan.

Mr. Chalametin suoritusta vakuuttavampana pidin hänen isäänsä esittävän Mr. Michael Stuhlbargin työtä. Erityisesti isän ja pojan välisen suhteen eloon puhaltamisessa vastuu oli enemmän kokeneella näyttelijällä. Myös yksi elokuvan parhaista kohtauksista, lepää Mr. Stuhlbargin harteille. Siinä missä isä kertoo rakkaudesta, ei mehiläisistä ja kukista, vaan rakkaudesta on jotain sellaista, mitä soisin jokaisen ihmisen sisäistävän. Kohtauksen tunnelataus ja kauneus on jotain sellaista, mitä koko elokuva olisi saanut olla pullollaan. Vanhemman viisaus kohtaa siinä nuoremman tunne-elämän myrskyn. Tässä kohtaa ei voi kuin kumartaa käsikirjoittajan James Ivoryn suuntaan näyttelijöiden lisäksi. Kiitos, saamme sydämemme ja kehomme vain kerran, käytetään niitä molempia hyvään, vaikka se oikea rakkaus pääseekiin ikävä kyllä myös usein pakoon.

”Look, you had a beautiful friendship. Maybe more than a friendship. And I envy you. In my place, most parents would hope the whole thing goes away, or pray that their sons land on their feet soon enough. But I am not such a parent. In your place, if there is pain, nurse it, and if there is a flame, don’t snuff it out, don’t be brutal with it. … We rip out so much of ourselves to be cured of things faster than we should that we go bankrupt by the age of 30 and have less to offer each time we start with someone new. But to feel nothing so as not to feel anything—what a waste!”

Rakkaus on kaunis asia, rakkaus on vaikea asia, rakkaus on…. ja varsinkin ensirakkaus on….. Ja näissä merkeissä elokuvan lopussa voi yhtä aikaa pahoitella Elion kohtaloa sekä ymmärtää Oliverin kommentti siitä, että hän ei katunut mitään, mutta ei myöskään halunnut pahoittaa Elion mieltä. Ehkä toimintaansa olisi pitänyt ajatella vähän aiemmin, että se mieli olisi säilynyt pahoittumatta. Rakkauden nimissä voi myös pohtia sitä, onko Call Me By Your Name vuoden seksikkäin vain rakkaudellisin elokuva. Se ei varsinaisesti ole samanlaista pehmopornoa mitä Fifty Shades -sarja tarjoaa, mutta ei kyllä myöskään jätä epäselväksi kliimaksien syntyä vaikka sitä esitelläänkin brittiläisen pidättyväisesti. Intohimo on saanut uuden ilmaisutavan.

Nuoruuden intohimoa

Sitä voidaan keskustella fiksusti, oppia uusia asioita ja tavata mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta loppupeleissä tunteet ohjaavat toimintaasi enemmän tai vähemmän. Nuorena enemmän, mutta mitä vanhemmaksi tulee sitä koittaa järkeistää omaa käyttäytymistään. Call Me By Your Name elokuva on omalla tavallaan ajaton rakkaustarina, joka olisi voinut sijoittua minne vain milloin vain. Se ei revittele fyysisellä seksin kuvauksella, mutta selventää kyllä hyvin intohimon olemassaolon. Mutta se ei myöskään tuo miesten väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen mitään synkkää perusvirettä, mitä on nähty valkokankailla aiemmin. Sen sijaan kuvaa taidokkaasti rakkauden kasvutarinaan ja siinä ohella erityisesti nuoren Elion tunteita. Suosittelen rainaa kaikille jotka pitivät ohjaajan edellisestä rainasta A Bigger Splash. Call Me By Your Name kuvaa kauniista epäröivää lähentymistä ja rakkauden raatelemista.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Timothée Chalamet, Armie Hammer, Michael Stuhlbarg

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia