Submarino esittelee kaksi hyvin rikkonaisessa, väkivaltaisessa ja muutenkin epästabiilissa kodissa kasvanutta aikuista veljestä. Aiempi elämä on jättänyt heihin merkkinsä johtaen kummankin veljen kamppailemaan menneisyyden kanssa sillä ainoalla tavalla, minkä he osaavat. Toinen veli Nick (Jacob Cedergren) hukuttaa pahan olonsa alkoholiin, toinen nuorempi veli (Peter Plaugborg), jonka nimeä ei varsinaisesti koko elokuvan aikana kerrota, huumeisiin. Synkkään elokuvaa tuo hieman valo tunnelin päähän nuoremman veljen poika Martin (Gustav Fischer Kjaerulff). Nuori näyttelijä suoriutuu hyvin raskaasta roolistaan.
Submarino filmin ohjaajaa Thomas Vinterbergiä voi pitää on-off-menestyjänä filmiensä suhteen, oli kyseessä sitten englannin tai tanskankielinen tuotos. Hänen vuoden 2003 mielestäni suhteellisen hyvillä näyttelijöillä (muun muassa Sean Penn, Claire Danes ja Joaquin Phoenix) varustettu rainansa ”It’s Alla About Love” ei saavuttanut kriitikoiden keskuudessa suurempaa menestystä. Samanlaista suorituksen alapohjaa jatkoi myös vuoden 2005 elokuva ”Dear Wendy”. Ja lopullisen niitin arkkuun löi tanskankielinen raina ”En mand kommer hjem” vuonna 2007. Joten odotukset Submarinon menestyksen suhteen olivat hyvin ristiriitaiset. Jatkaako Mr. Vinterberg samaa linjaa, vai tuliko pohja saavutettu vuoden 2007 nurkilla? Ainakin Submarinon menestyksen puolesta puhui sen Kultaisen karhun ehdokkuus Berliinin kansainvälisillä filmifestivaaleilla tämän vuoden helmikuussa. Joten nyt elokuvan menestyminen, ainakin kriitikoiden silmissä, ei sinänsä yllätä.
Katsojana ei voi olla pohtimatta lähtökohdan merkitystä sille mitä meistä tulee. Oliko veljeksillä edes todellisia mahdollisuuksia tasapainoiseen ja hyvään aikuisuuteen, vai onnistuiko heidän lapsuutensa romuttamaan kaiken. Kuinka varhain lapsi voi ottaa vastuuta ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä. Lapsen pitäisi saada olla lapsi, ei isä/äiti/vanhempi/perheen elättäjä tai vastaavaa. Sanotaan, että toivoa on aina, mutta sitä voi kyllä olla vaikea löytää tarkastella riippuvuuden aiheuttamia prioriteetteja ihmisten elämässä tai niihin pakenemista, kun ei jaksa mitään muuta. Submarino pitää yksinkertaisella otteellaan tiukasti kiinni ja onnistuu välittämään ohjaajan Mr. Vinterbergin sanoman siitä, että lapsista on pidettävä huolta. Tämä teema ei pysähdy minkään maan rajojen sisälle. Saman teeman nurkilta uskon filmin olevan niitä harvoja, joissa tekisi mieli itse hypätä valkokankaalle ja ottaa ne lapset oikeasti ajoissa huostaan, eikä vaan kuunnella sosiaalitätien selityksiä – oli vanhempi ”omalla tavallaan” kuinka rakastettava tahansa.
Submarino koskettaa ja ahdistaa yhtä aikaa. Mr. Vinterberg nostaa hienovaraisesti ilman suurempia apukeinoja, musiikista tai muusta, ihmisen peruspiirteet esille hyvien näyttelijöiden avulla. Samoin kuin sen, miten sitä oikeasti haluaa hyvää kaikille, mutta jossakin vaiheessa ei enää vaan jaksa yrittää. Submarino koskettaa ja järkyttää emotionaalisesti varmasti jokaisesta sen katsojaa. Filmi pitää hyvin otteessaan myös elokuvasalin ulkopuolella, mutta sitä ei pysty katsomaan heti uudestaan. Pikemminkin sitä seuraa filmin jälkeen ehkä hieman tarkkaavaisemmin lapsia ja heihin kohdistuvia odotuksia ja vaatimuksia nyky-yhteiskunnassa. Elokuva pakottaa pohtimaan omia arvojana ja sitä mitä on todellinen uhrautuminen ja kenen puolesta se oikeasti kannattaa. Missä on toivon kipinä silloin, kun sitä ei oikeasti ole enää nähtävissä? Ja mikä määrittää lapsen ja vanhemman välisen rakkauden? Jos näihin löytää jostain syvältä sopukoistaan itseään tyydyttävän vastauksen, voi väittää oppineensa jotain elämää suurempaa.
| Ikäraja kohdallaan elämän ahdistaessa |   |
|---|---|
| Tosin Submarinon luulisi sopivan hyvin suomalaiseen sielumaisemaan sen luonnollisen yksinkertaisuuden ja osittaisen hidastempoisuuden vuoksi. Asioita ei suuremmin selitellä, erikoistehosteet on jätetty toisille elokuville ja turhaan kikkailuun sinisen linssin läpi kuvatun filmin lisäksi ei sorruta. Vaikka välillä vaikuttaa, että elokuva elää omaa pysähtyneisyyttään, se pitää katsojan siitä huolimatta hyvin otteessaan. Satunnaisesta pysähtyneisyyden olotilasta huolimatta Submarino rakentaa omaa kliimaksiaan loppuaan kohden sekoittaen siihen vastuut, riippuvuudet, lohduttomat tapahtumat ja elämän itsessään. Enpä omalle kohdalleni toivoisi moista elämää, mutta olen tyytyväinen mahdollisuuteen katsoa sitä valkokankaalta. Jotenkin asioita tarkastelee jälleen kerran vähän eri vinkkelistä. Submarino ei varmasti jätä ketään kylmäksi, ellei sitten satu olemaan valmiiksi pakastekala. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |