”To infinity — and beyond.” on saanut paikkansa elokuvista elämään jäävien lauseiden keskuudessa. Jokainen edes yhden Toy Storyn nähnyt osaa yhdistää sen Buzz Lightyeariin, eikä lause petä tälläkään kertaa leluhemmojen pyrkiessä kohti omaa tavoitettaan – leikkimisen kohteena olemista.
Toy Story 3:n juonta voisi kuvailla erään pikkutytön sanoin, joka selitti sitä äidilleen elokuvateatterin lämpiössä (anteeksi vaan moinen salakuuntelu, mutta selvitys oli todella omaa luokkaansa). ”Siinä on se avaruusmies ja sitten se kaupoi. Ja sitten se pikkupoika, mutta se ei ole enää pikkupoika, vaan isopoika. Ja sitten se antaa ne kaikki lelut jonnekin tarhaan ja sitten ne lelut ei tykkää siitä.” Todelliset juonenkäänteet seuraavat tätä selvitystä suhteellisen hyvin, mutta jääköön sen lopullinen selvittäminen katsojalle.
http://www.youtube.com/watch?v=u0j3bNh-PQs
Se on muuten varmaan aika vaikea ennustaa, että mikä leffa toimii ja mikä ei. Toy Story 1:stä tehdessä Tom Hanks suostui mennen tullen Woodyn ääneksi, mutta Billy Crystal kieltäytyi puolestaan Buzzin äänestä. Tätä päätöstä ja roolin menettämistä Tim Allenille hän on kuulemma katunut monta kertaa jälkikäteen. Mutta alkuaikoina ei voi aina tietää tai ainakaan ennustaa oikein, että kuinka rainan kanssa loppujen lopuksi käy. Toy Story-leffoilla on kuitenkin ollut onnellinen loppu (joskin jään varmaan usean muun kanssa pohtimaan, että oliko tämä nyt sitten se lopullinen grande finale esiintyminen Buzz:lle ja Woodylle. Loppu vaikuttaa siltä, mutta Hollywoodissahan kaikki on tunnetusti mahdollista.)
Kaikille Pixarin elokuville, ja siten myös Toy Story 3:lle, vaikuttaa olevan tyypillistä sen hahmojen uskaltautuminen seikkailemaan todellisessa maailmassa ja siinä samalla ystävyyden ja perheen merkityksen arvostamisen oppiminen. Vai voiko asiasta olla toista mieltä tarkastellessa viime vuosien elokuvia: Up (2009: lentävällä talolla sademetsään), WallE (2008: avaruuden halki tosi rakkauden perässä), Ratatouille (2007: keittotaidon saloihin tutustuminen ranskalaisessa keittiössä), Finding Nemo (2003: valtameren halki hammaslääkärin akvaarioon) ja Monsters Inc. (2001: pikku tyttö tutustuu unimaailmaan). Toy Story 3 ei todellakaan petä tässä yhteydessä – vaan laittaa päiväkodin elämää uuteen uskoon.
Toy Story 3 onnistuu harvinaisen hyvin jatko-osailemaan. Jatko-osien tekeminen menestyneisiin ykkösosiin, kuten esimerkiksi Shrekiin vaatii paljon. Verrattaessa nyt Shrekin ja Toy Storyn viimeisiä osia keskenään, on kyllä annettava ne äänet Toy Storyn puoleen, joka on onnistunut luomana enemmän uutta ja mielenkiintoista samojen hahmojen ympärille, kuin Shrek teki vuorollaan. Katsoja odottaa aina jotain uutta ja haastavampaa jatko-osilta. Toy Story ei ole tässä kohtaa pettänyt yhdessäkään filmissään. Ensimmäinen osa teki historiaa omalla tavallaan tekemällä piirretyistä koki perheen elokuvia, toinen toi digitaalisempaa linjaa ja nyt kolmas tulee 3D-lasien myötätuulessa nähtäväksi. Joskin samaan hengenvetoon totean, että elokuva toimisi hyvin myös ilman mitään 3D-juttuja. Mutta pitihän se siitä huolimatta nähdä keikkuvat kakkulat simmujen edessä. (Tosin voin sanoa näin pääjäristyksen, alias aivotärähdyksen, jälkimainingeissa, että kokemus ei ollut kovin miellyttävä.)
| Tekijät ovat kasvaneet |   |
|---|---|
| aikuisiksi Toy Story –elokuvien tekemisen myötä – vuodesta 1995 on pitkä matka nykyaikaan, mikä varmasti vaikuttaa tekijöiden maailmankuvaan. Sillä sitä samaa lempeää lämpöä ja aidosti koko perheen elokuvan mentaliteettia mitä ensimmäisten Toy Story elokuvien aikana esiintyi, ei ole havaittavissa tässä versiossa. Toki ystävyyden ja kotiinpaluun puolesta taistellaan, löydetään itsestään uusia piirteitä ja hahmojen huumoriset ja ironiset piirteet ovat yhä mukana. Mutta silti Toy Story 3 on enemmänkin ehkä sääntöjen kohtaamista, niihin alistumista ja perusselviytymistä korostava kuin varsinainen lasten hömppä piirretty. Se miten paljon, näillä itsenäistymistä / aikuistumista kohti menevillä piirteillä on sitten merkitystä lapselle (ja lapsenmieliselle) katsojalle jää arvoitukseksi. Mutta en voi olla pohtimatta sitä, miksi piirretystä pitää tehdä syvällisen liikuttava ja vakavamielinen, vaikka puitteet antaisivat mahdollisuuksia viihdyttävään ja mukaansa tempaavaan enemmän lapsenmieliseen elokuvaan. Kyse on kuitenkin kai ensisijaisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Ainakin tässä aikuispainoitteisessa katsojajoukossa ei kovin monia naurahduksia kuulunut. Itse miettisin pari kertaa, että veisinkö lapseni tätä katsomaan, vaikka tarinalla onkin onnellinen loppu (ja paha saa tavallaan palkkansa). | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Jotain nämä lelusankarit kuitenkin tekevät oikein, sillä ”virallisessa” tämän hetkisessä katsojien valitsemassa Internet Movie Datebasen Top 250 elokuvalistassa he ovat sijoittuneet uuden elokuvansa myötä sijalle 12. Mikään toinen piirretty ei ole yltänyt näin hyvään sijoitukseen kuten alla olevasta listasta käy ilmi. Saavat siis syyllä olla hyvinkin ylpeitä itsestään.
1. The Shawshank Redemption (1994)
2. The Godfather (1972)
3. The Godfather: Part II (1974)
4. Inception (2010)
5. The Good, the Bad and the Ugly (1966)
6. Pulp Fiction (1994)
7. Schindler’s List (1993)
8. 12 Angry Men (1957)
9. One Flew Over the Cuckoo’s Nest (1975)
10. Star Wars: Episode V – The Empire Strikes Back (1980)
11. The Dark Knight (2008)
12. Toy Story 3 (2010)
Elokuvan knoppina mainittakoon, että Buzz Lightyear nimi on kunnianosoitus astronautti Buzz Aldrinille. Kun taas Woodyn viehättävän olemuksen taustalla lymyilee niinkin ihastuttava muusa kuin Caspar ystävällinen kummitus. Tämä jättää pohtimaan taas sitä, että miten paljon elokuvat oikeasti heijastavat aina elettyä yhteiskuntaa tai esittävät sitä kohtaan enemmän tai vähemmän suoraa kritiikkiä. Okei, okei, okei… myönnetään, ne pari rakkainta lapsuuden leluani on pakattuna muovilaatikkoon isän vintille, koska en vain ole malttanut luopua niistä. Tomassiina ja Nalli – pahoittelen tämän hetkistä kohtaloanne ja lupaan hakea teidät alas jälleen leikittäväksi.
Osastot: Animaatio, Leffat