Iranilainen indie-elokuva on nyt sitten lyönyt luut kurkkuun elokuvatuottajilla useissa eri maissa. Elokuva, jonka budjetti oli 500,000 jenkkidollaria on tähän mennessä tuonut kotiinsa jo lähes 15,000,000 dollaria. Mahtaa elokuvan kirjoittanut, ohjannut ja tuottanut Mr. Asghar Farhadi hymyillä tässä kohtaa erittäin leveästi. Ja tätä kassamenestystä ei tarvitse kyllä yhtään ihmetellä. Elokuva arjesta, siihen vaikuttavista koskettavista asioista ja aikuisten elämästä on riittävän kiinnostava, vaikka katsojan ei tarvitse miettiä koko ajan saippuaooppera-tyyliin, että kuka teki kenen kanssa ja mitä. Tai vastaavasti päästää päätään liian helpolla, kun valkokankaalta tarjoillaan kaikki vastaukset valmiina.
Ero näkökulmasta katsottuna elokuva kertoo Simin (Leila Hatami) ja Naaderin (Peyman Moaadi) erosta. He ovat olleet yhdessä pitkään ja päätyvät eroon, koska toinen ei halua lähteä maasta. Ei ehkä ihan tavallinen syy täällä länsimaassa, mutta toimiihan homma näinkin. Eroamisprosessia vaikeuttaa parin murrosikää lähentelevä tytär Termeh (Sarina Farhadi) ja Naaderin Alzheimeria sairastava isä (Ali-Asghar Shahbazi). Eroaikeiden vuoksi Naader kuitenkin joutuu palkkaamaan apua ja saa sitä Raziehilta (Sareh Bayat), joka kylläkin tekee työtä salaa mieheltään Houjatilta (Shahab Hosseini). Enempää ei voi kertoa ilman suurempia juonipaljastuksia ja oikeuden käynnin esityksiä.
(Suomenkielisellä tekstityksellä en onnistunut löytämään traileria. Annetakoon siis näyttelijöiden hyvien taitojen ja kauniin musiikin puhua senkin puolesta).
Eroa enemmän elokuvan tematiikka kuitenkin, minun näkökulmasta katsottuna, esittelee hyvin iranilaista omaishoitaja järjestelmää sekä uskonnon vaikutusta arkeen. On vaikea tajuta uskonnon merkitystä ja sen ihmisissä aikaan saavaa toimintaa moraalisesta näkökulmasta.Miten yksinkertaisista asioista oikeasti voi saada noin vaikeasti toteutettavia? Mutta samalla on kuitenkin todettava jahyväksyttävä kaksinaismoraalinen universaalisuus, sillä luulen ihmisten olevan samanlaisia eri maissa, uskonnosta ja kulttuurista riippumatta. Jokainen meistä haluaa hyvää niille rakkailleen ja sen vuoksi on voi olla tarvittaessa halukas taivuttamaan lakia (vai uskaltaako joku olla eri mieltä tästä??) omaan suuntaansa tulkintatapauksissa. Kriitikkojen keskuudessa tämä on saanut paljon keskustelua aikaan siitä, opettaako elokuva valehtelemaan. Mutta itse en tätä painopistettä näe. Minulle heijastui huolehtiminen ja toisen hyvän tavoitteleminen. Toki rajoja rikottiin hyvän maun sisällä, mutta elokuva ei kannusta kuitenkaan siinäkään patologiseen valehteluun. Ehkäpä pikemminkin päinvastoin – Ero elokuva puhuu totuuden esittämisen puolesta, sillä niillä pienillä valkoisilla valheilla saatiin aikaan paljon ei toivottua tapahtumaketjua.
Uskonnollisia elokuvia, siis elokuvia jotka esittävät uskonnan vahvana osana kulttuurista toimintaa, on yllättävän vähän. En tiedä, pitäisikö asiasta olla huolissaan vai ei. Ehkä aiheen esittely koetaan araksi, mutta toisaalta, kun se saa näinkin merkittävän osan kuin esimerkiksi tässä elokuvassa, niitä olisi mielenkiintoista nähdä ihan itsensä sivistämisen kannalta. Itselleni mieleen pullahti vain seuraavat: Yentl (1983), Malcom X (1992), The Passion of the Christ (2004) ja ehkä aihetta joustamalla voisi sanoa myös A Serious Man (2009).
Joka tapauksessa tämä iranilainen elokuva on ansainnut kaikki saamansa suitsutukset. Jopa siinä määrin, että rupesin pohtimaan mahdollisuutta hankkia katsottavaksi muitakin Mr. Farhadin tuotoksia. Ainakin näin äkkipikaisen silmäyksen kautta, ne vaikuttavat katsomisen arvoisilta. Ainakin About Elly (2009), olisi kiva nähdä. Tässä yhteydessä on myös kiitettävä erästä entistä vuokraemäntääni, joka opetti minut ’tavoille’ indie-elokuvien suhteen. Tusen tack Maja! Jag uppskattar det! Ilman hänen kärsivällisyyttään, kiinnostus näiden elokuvien katsomiseen ja sitä kautta itsensä valistamiseen sekä maailmankuvan ihmettelyyn, jäisi kokonaan varjoon.
| Iranilaista omashoitajamallia |  |
|---|---|
| tai oikeusjärjestelmää kuvaava otsikko olisi ehkä ollut selittävämpi tämän elokuvan kohdalla. Toki, se ero oli taustalla syynä, miksi kumpikin näistä tulee korostuneesti esille, mutta itse eroprosessi jää kuitenkin taka-alalle. Omaishoitajuuden kuvaamisen sekä oikeusjärjestelmän kansanläheisyyden esittämisen lisäksi leffa ottaa hyvin kantaa ihmisen moraalisiin valintoihin. Oli pakko pysähtyä miettimään, että miten itse olisi toiminut vastaavissa tilanteissa, ja ennen kaikkea ihmettelemään uskonnon (tai oikeastaan uskonnollisuuden) merkitystä KAIKKEEN arjessa. Suomea parjataan siitä, että meillä on paljon tapakristittyjä, mutta suoraan sanottuna en osaa kuvitella elämää yhtä uskonnollisen määräävyyden keskellä elämisessäkään, mitä elokuva esittelee. Ero-elokuva ei sinänsä esittele mitään suuria mullistuksia arjen ulkopuolelle ja ehkä se siksi, arkisena oletuksena, vaikuttaakin niin hyvin. Sitä piti vuoron perään kummankin vanhemman puolta ja oikeasti loppuratkaisu hieman harmittaa, vaikka se loi hyvän loppujännitteen. No, kumpi? Joka tapauksessa elokuva esittää hyvin myös sen, miten hyvää tarkoittavilla toimilla voi kuitenkin olla aivan päinvastainen lopputulos. Kannattaa siis vaan pitäytyä siinä totuuden kertomisessa ja ankeiden asioiden hyväksymisessä. Lisäksi on mainittava, että paljon elokuvan vaikuttavuudesta puhuu sen tiukka kiinnipito. Leffa kestää kaksi tuntia, mutta pitkääään aikaan aika ei ole kulunut yhtä vikkelään leffateatterin penkissä istuessa. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Ja loppuyhteenvetona voin todeta, että elokuviin kannattaa suunnata, jos haluat elokuvan, joka
- todellakin poikkeaa valtavirrasta
- käsittelee uskonnollisuutta mielenkiintoisella tavalla
- tuo esille hoivaamisen universaalisuutta
- esittää mielenkiintoisen oikeusjärjestelmän tai
- haluat nähdä hyvää näyttelemistä ilman erikoistehosteita