Outin Leffaopas

Valkokankaalla tavataan Nisse, jonka vaimo Leila on juuri kuollut. Mukana kuvioissa on myös Nissen poika Stefan, jolla on hieman erilaiset asenteet äitinsä kuolemaan kuin isällään. Siinä missä Nisse haluaa hoitaa hautajaiset nopeasti alta pois, koska tässä on jo surtu tarpeeksi, niin Stefan yhdessä Brita-mummunsa kanssa haluaa surra perinteisin menoin ja keinoin äitiään / tytärtään.

Vaikka Nisse kertookin hoitaneensa surutyönsä jo vaimon syövän aikana, olemalla paikalla (joskaan ei välttämättä kovin läsnä), niin kuoleman kohtaaminen on hänellekin rankkaa. Jos ei muuten niin uuden syntymän ja kuoleman kautta. Luonnolla on ihmeellinen voima voimaannuttaa meitä ja siinä samalla osoittaa elämän kiertokulkua. Ja ehkäpä juuri tämä luonnon kiertokulun kohtaaminen auttaa miestä ymmärtämään muiden tarvetta surra. Vaikka (ja nyt tulee tiukka oletus), hän ei välttämättä halua näyttää omaa suruaan muille. Mitä pienemmät maahan panijaiset pitää, sitä harvemmalle pitää näyttää omaa oikeaa tunnetilaansa. Ja tämä vaikenemisen kulttuuri loistaa elokuvassa hyvin. Puhutaan ja toimitaan vanhojen tuttujen fyysisten kaavojen mukaan sen sijaan, että kohdistettaisiin katse siihen olennaiseen – tunteisiin ja niiden julkilausumiseen.

Toinen ääriesimerkki surun käsittelyssä on Stefan ja hänen mumminsa Brita. Kumpikin haluaa muistaa läheistään yhdessä muiden kanssa omalla julkisemalla tavallaan, eikä se sovi samaan pirtaan Nissen kanssa. Jokainen kuitenkin taplaa tyylillään ja se heille sallittakoon. Sen sijaan soisin kyllä kaikkien vievän kukkia tulevalle vainajalle hänen elinaikanaan, jotta hän pääsisi niistä vielä itse nauttimaan. Itse en ole koskaan ymmärtänyt kukkien lähettämistä kuoleman jälkeen tai haudalle kukkien viemistä. Toki se lohduttaa varmasti täällä maan päällä kävelijöitä, mutta edesmenneelle niistä ei ole mitään iloa. Mielenkiintoinen sivujuoni surun keskellä vellomisessa on Nissen siskon Elsan ilmaantuminen paikalle. Elsa tulee tukemaan rakasta veljeään, mutta samalla hänellä on oma lehmä ojassa, joka vaikuttaa heidän kahden elämäänsä – tai ainakin Elsa tekee siinä parhaansa Nissenassen kanssa. Tästä nousee mielestäni elokuvan komiikka. Ei pidä elää mennessä, vaan mennä kohti tulevaa – mutta kenen ehdoilla?

Elokuva pohjautuu taiteellisin vapauksin ohjaaja-käsikirjoittaja Mr. Klaus Härön elämään. Innostusta aiheeseen tullut erityisesti omasta perhepiiristä. Härön äiti kuoli hänen ollessaan Stefanin ikäinen ja perheenjäsenten suhtautuminen hautajaisjärjestelyihin oli hyvin erilaista. Suruprossien erilaisuus on varmasti jättänyt jälkensä, eikä siinä käy kieltäminen, että konkreettisiin asioihin kiinnittyminen auttaa pahimman ylitse, olipa se sitten voileipäkakku, voileipä tai kaurapuuro. Joten on hyvinkin ymmärrettävää sivustakatsojan silmin, miten humorista tämä hautajaisten järjestely voi olla, kun jokaisella on asiasta oma mielipiteensä. Ikävä kyllä se ei vain välittynyt valkokankaalle asti.

Odotin elokuvalta paljon enemmmän kuin siltä sain. Härön elokuvallisesta repertuaarista löytyy kuitenkin vaikuttavia elokuvia, kuten Näkymätön Elina (2002) ja Postia Pappi Jaakobille (2009). On myönnettävä, että elokuvan teeman parissa odotin samanlaista herkistelyä mitä koin Postia Pappi Jaakobille leffan kanssa. Mutta ei, kun ei… Ei naurattanut, ei itkettänyt, ei oikein mitään, ennen elokuvan loppusilausta… Sitä kun olisi saanut lisää koko rainan ajan, niin tilanne voisi olla toinen. Potentiaalia tähän oli kuitenkin olemassa. Joten on lienee pakko todeta, että ohjaajan on hyvä pysyä lestissään ja jättää se käsikirjoituksen tekeminen jollekin toiselle.

Elämää kuoleman jälkeen on kuulemma draamakomedia. Sen draaman kyllä ymmärrän, mutta komediallisia kohtauksia sai hakea. Pelkkä kaahaaminen vihreällä pakulla ei sitä yksin saa aikaiseksi, eikä myöskään Elsa-tädin omat tavoitteet. Komedian puolelle ei myöskään voi oikein laskea Nissen tai Stefanin omalaatuisia suruprosessaja. Jos yritys oli jossakin mielensäpahoittajan tavoittelussa, niin tämä jäi kyllä tavoittelu tasolle. Toisaalta leffaa tuskin menee katsomaan naurut mielessä, vaan pikemmänkin tavoitteena on Härön tuotannon katsastaminen. Ohjaaja-käsikirjoittaja käsittelee usein elokuvissaan kristillisyyttä sen eri muodoissa, eikä Elämää kuoleman jälkeen tee siitä poikkeusta. Meillä kaikilla on omat hautajaiset (tavalla tai toisella) jossakin vaiheessa edessä, joten teema oli taatusti sellaista, mihin jokaisella katsojalla on jonkinlaista kosketuspintaa.

Näyttelijät: Peik Stenberg, Martin Paul, Lena Labart

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Osastot: Draama, Leffat
Henkilöt: lena labart, martin paul, peik stenberg