Outin Leffaopas

Audrey Srockton saa lemput tekstiviestillä poikakaveriltaan Drewiltä. Kosto elää ja on suloista, kun Audrey yhdessä parhaan ystävänsä Morgan Freemanin kanssa päättää polttaa hemmon tavarat. Mies kuitenkin anoo armoa ja pyytää naisia säästämään tavaransa luvaten tulla selvittämään asiaa naamatusten. Yhteinen tapaaminen ei kuitenkaan pääty onnellisissa merkeissä vaan Audrey ja Morgan päätyvät viemään yhden Drewn patsaan Eurooppaan. Tästä vasta alkaakin soppa, daamien yrittäessä selvitä hengitä ja miettiessä kehen oikein voi luottaa.

Tämä oli nyt sitten odotettavissa. Valkokankaalla on nähty enemmän tai vähemmän onnistuneita wanna-be-agentti sekoiluja. Hyviä (??) esimerkkejä mainitakseni on listattava muun muassa Central Intelligence, Hitman’s Bodyguard, Vahingossa vakoojaksi ja Spy – vakoojan asussa. Jokainen niistä on tuonut mielestään jotain uutta ja mielenkiintoista tähän elokuvakategoriaan ja sitä samaa todellakin yrittää myös The Spy Who Dumped Me. Yritys kahden bestiksen sekoilusta ei kuitenkaan ota tulta alleen, vaan pikemminkin tyytyy seurailemaan näin teet (tai ainakin yrität tehdä) komediallisen vakooja-best buddies-toimintaleffan.

Leffa on komedian kustannukselle hyvin väkivaltainen. Tässä kohtaa ei pitäisi mussuttaa kovinkaan kiivaasti, sillä olen pitänyt Kingsman-elokuvista, joissa myös veri roiskuu ja suolet lentelevät. Mutta jotenkin niiden rainan ohjaaja Mr. Matthew Vaughn on onnistunut tekemään sen paremmin mustaa huumoria käyttäen. Ehkäpä se voi johtua siitä, että The Spy Who Dumped Me yrittää oikeasti olla (ainakin näin uskon) enemmän komediallinen kuin väkivaltainen leffa. Tosin tätä on sitten vaikea uskoa kaiken räiskinnän, väkivallan ja ilkeän käyttäytymisen keskellä.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastannut Ms. Susanna Fogel, joka on ilmeisesti halunnut laittaa tähän elokuvaansa ihan kaiken, mitä keksiä saattaa. No matka kuuhun jää tekemättä, mutta paljon muuta sitten tapahtuukin sen sijaan. Mutta olipa niin tai näin, niin leffa sietää kyllä katselukertansa. Se kiitää Euroopan halki tahtia, jossa ei juuri jää aikaa pohtia seuraavia kohtauksia.

Ohjaaja-käsikirjoittajalla on selvästi ollut mielessään motto, että vauhtisokeus parantaa rainan kuin rainan. Ainakin se ansioittaa leffalle tittelin, missä aivot voi heittää narikkaan ennen saliin suuntaamista. Joten jos irtiottoa siitä kuuluisasta arjesta kaipaa, niin dumppauksen kohteena ollut daami kelpaa siihen ihan hyvin. Lopputulosta olisi voinut parantaa, jos Ms. Fogel olisi oikeasti tiennyt, mitä haluaa elokuvallaan esittää: koomista kaahausta vakoojien keskellä Euroopan maisemissa, kaverileffaa vai toimintapainotteista B-luokan vakoojarainaa? Nyt ne kaikki löytyvät samasta rainasta, missä ne kisaavat valkokankaan esitysajasta. Oma ongelmansa on tietenkin myös se, että leffa on täynnä perinteisiä kliseitä. No ainakin katsoja tietää, mitä on luvassa. Ilmeisesti jossain ”näin teet vakooja-kaveri-leffan” opas, jota on kiivaasti seurattu leffaa kasaan harsiessa. Mukan on perinteinen poika jättää tytön, tyttö tapaa uuden söpön pojan, ollaan kissa-ja-hiiri-leikkiä, mukaan huumoria, pahisten mätkimistä ja onnellinen loppu. Ja tämä kaikki on sitten tietenkin tungettu samaan liian pieneen soppakattilaan, missä liialliset osat pyrkivät porisemaan pois.

No, huh, huh… Ainakaan tässä elokuvassa ei sitä pahista arvannut ensi metreillä ja kaikki ehdokkaat, joiden harteille sitä viittaa sovittelin delasivat säännöllisin väliajoin. Ja ehkä hyvä niin, sillä leffa on yleensä juuri niin hyvä, kuin sen paras pahis. Tässä rainassa pahis tosin ei sitten ollut mitenkään erityisen hyvä, joten sekin lienee kertoo jotain täsä elokuvasta. Leffa ei kuitenkaan myöskään ollut niin huono, että se olisi ollut jo hyvä. Mutta vähintään B-luokkaan tässä varmasti kuitenkin mennään. Ja ihan hyvillä syillä. Suurin niistä varmasti johtuu siitä, että hervoton komedia on korvattu päättömällä väkivallalla, verta ja suolenpätkiä esiintyy valkokankaalla ihan riittävästi ja pienempikin määrä olisi varmasti riittänyt. Tämä raadollisuus on jollakin tapaa sääli, koska pääosissa pyörivät daamit pystyisivät kyllä varmasti vakuuttamaan ilman kaikkea lahtaamistakin. Nyt osin nokkela dialogi jää ammuskelun, kiduttamisen ja sormien leikkaamisen varjoon. Eikä mahdollinen naisten voimaantumistakaan kannustava sivujuoni oikein pääse oikeuksiinsa.

Pääosissa pyörivät daamit Mila Kunis ja Kate McKinnon varmasti tekevät parhaansa. Ainakin yksittäin, sillä yhteisen kemian löytäminen heidän välillään on niin huteraa, että sitä ei tahdo bongata millään. Tai sitten kysehän voi olla vain siitä, että kaikkien muiden mielestä McKinnonin roolihahmo on hullu ja Kuniksen hahmo masentunut yllättävästä erostaan. Mutta jos tarkoitus olisi esittää näiden kahden olevan parhaita ystäviä, niin on pakko myöntää, että minulla ja keinutuolilla on parempi ja aidomman tuntunen keskinäinen kemia. Siinä missä McKinnon vetää välillä övereitä itselleen tyypilliseen tyyliin ja varmasti on improvisoinut enemmän kuin laki sallii, Kunis vetää naama rutussa koko leffan läpi. Mikään ennen loppumetrejä ei saa naista uskomaan, että hän olisi hyvä jossakin, ei edes hänen parhaan ystävänsä vakuuttelut.

Katsomisen arvoinen keikka

Joka ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta. Rainan ohjaaja on ilmeisesti kärsinyt tahdonkaikkinytheti ähkystä, sillä niin paljon erilaisia tyylejä on rainasta bongailtavissa. Jos antaa anteeksi pääparin heikon keskinäisen kemian sekä liiallisen väkivallan ja ilkeilyn, voi leffasta jopa jollakin asteella nauttia. Se on kevyttä kesähuumoria näin syksyn sateiden keskellä, antaa varmasti kahjoista leffoista pitäville rahan arvoisen kokemuksen, mutta mikään pakko sitä ei ole nähdä. Suosittelen rainaa kuitenkin kaikille kahjokomedioista, päättömistä vakoojaelokuvista ja satunnaisia kunnon nauruja kaipaaville. Me muut voimme sitten tyytyä ärisemään omissa koloissamme.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasain Minjah

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia