Outin Leffaopas

Wau! Vaikka aihe itsessään, ihmisen aivopeseminen omien heikkouksien kautta, ei välttämättä iske tavalliseen katsojaan, niin The Master on Elokuva isolla E:llä, joka jo sellaisenaan jättää jäljen katsojaansa. Tarinallisesti The Master kertoo eräänlaisen rakkaustarinan 1950-luvulla Yhdysvaltoja valistaneen ja ’Cause’-liikettä levittäneen Lancaster Doddin (Philip Seymor Hoffman) ja toisesta maailmansodasta palanneen, hermonsa menettäneen veteraanin Freddie Quellin (Joaquin Phoenix) välillä. Miesten välinen rakkaustarinan on ehkä enemmän alistamista ja toisen prosessointia (tai me muut varmaankin kutsuisimme sitä aivopesuksi), mutta jotain pintaa syvempää kuitenkin, joka tulee monella riippuvalla taholla osoitetuksi.

Herrat Hoffman ja Phoenix tekevät vakuuttavaa työtä, joka jättää kyllä katsojan sydämen vuotamaan verta useammassa kohdassa ja toivomaan ihmisten parempaa kohtelua. Eikö tällöin voi ssanoa, että näyttelijä on todellakin tehnyt työnsä hyvin.Kunniaa on annettava myös Doddin vaimoa Marya näytelleelle Ms. Adamsille, joka lähinnä tarkkailijan roolissa tekee äärimmäisen hyviä havaintoja Freddien käytöksestä. Ja lisäksi laittaa katsojan pohtimaan sitä, että onkohan se sittenkin vaimon kunnianhimo, joka ajaa Doddia eteenpäin myös omissa pyrkimyksissään.

Mutta kaikesta huolimatta elokuva kuuluu kokonaan Mr. Phoenixille. Voi miettiä sitä, miten erilainen mielikuva leffasta olisi syntynyt, jos Quellin roolissa olisi ollut siihen alun perin suunniltu Mr. Jeremy Renner tai Mr. James Franco. Sillä Mr. Phoenix vakuuttaa nyt todella pelottavana, lähes eläimellisenä, hahmona, jota ei halua tulla pimeällä vastaan. Ei mitään henkilökohtaista herroja Renner tai Franco kohtaan, mutta en usko heidän pystyvän samanlaiseen tunnetilojen kuvaukseen, mitä Mr. Phoenix valkokankaalla esittää. Ne vaihtelevat raivosta rakkauteen, eivätkä jätä ketään kylmäksi kummassakaan päässä. Ja Mr. Phoenix on ansainnut kaikki ehdokkuutensa, mihin vain on päänsä pistänyt. Ja nyt täytyy myös tunnustaa, että olen onnellinen siitä, että parhaan miespääosan Oscarin valinta ei jää harteilleni. Kaikki tähän mennessä nähdyt ehdokkaat (Daniel Day-Lewis: Lincoln ja Bradley Cooper: Silver Linings Playbook) ovat hyviä ja vielä on näkemättä herrojen Hugh Jackman ja Denzel Washington suoritukset. Mutta tällä hetkellä jakaisin pystin ehkä herrojen Phoenix ja Day-Lewis kesken, tosin Oscar-raati voi olla eri mieltä, sillä Mr. Phoenix on aika selvästi aikoinaan ilmaissut mielipiteensä Oscareiden tyhjänpäisyydestä. Mutta se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että mies näyttelee TOSI hyvin tässä elokuvassa.

The Master -elokuvan ohjaaja Mr. Paul Thomas Anderson ei todellakaan päästä katsojiaan liian helpolla. Siitä ovat oivia todisteita miehen aiemmat elokuvat: Boogie Nights (1997), Magnolia (1999), Punch-Drunk-Love (2002) ja There Will Be Blood (2007). The Master ei mitenkään helpota katsojan roolia, vaan edelleen pakottaa valkokankaan tällä puolella istuvaa suorittamaan itse suurimman osan ajattelusta. Toinen ohjaajalle tyypillinen piirre näissä elokuvissa vaikuttaa olevan (sijais)isä-poika-suhteen käsitteleminen, jos kyse ei ole ollut suoraan biologisesta isästä, niin sitten valkokankaalla on nähty mentori ja nuori oppija, niin kuin nyt The Master:ssa. Tämä teema täydentyy usein muilla ohjaaja-käsikirjoittajan lempilapsilla, joita ovat syrjäytyminen, menneisyyden haahmut, yksinäisyys, katuminen ja toimimattomat perheet. Näitä kaikkia voi rauhassa myös pongailla The Masterin tarinasta, mikäli oma mieli antaa myöten, kun elokuvaa koittaa siinä välissä ymmärtää.

Erilaisia kultteja käsitteleviä elokuvia singahtelee valkokankaalle säännöllisin väliajoin. Toiset niistä ovat enemmän ja toiset vähemmän onnistuneita. Mikäli elokuvat mielen manipuloinnista kultin tiimoilla kuitenkin kiinnostavat suosittelen seuraavia elokuvia. Niiden joukossa on totaalisia klassikoita ja sitten taas myös niitä, joita saa katsoa kieli poskessa. Rosemary’s Baby (1968), Suspiria (1977), Indiana Jones & Temple of Doom (1984), Wittness (1985), Manson (1997), Holy Smoke (1999), The Village (2004), The Sound of My Voice (2011) ja Martha Marcy May Marlene (2011). The Master-elokuvan voi hyvin laskea tähän joukkoon sopivaksi, sillä niin hyvin se esittelee yhden uuden kultin synnyn ja niitä ’pääsyvaatimuksia’ mitä siihen osallistuvalta vaaditaan. Ja yhtä voimakkaasti se ottaa kantaa siihen, miten yksilölle käy jos hän eroaa kultista. Tässä onkin sitten se ikiaikainen kysymys: pärjäämmekö oikeasti omillamme, vai pitäisikö meillä olla oma mestarimme, joka ohjaa meitä oikeaan suuntaan. Ja mikä on se oikea suunta?

Retoriikan sankari - jälleen kerran

omaan tyypilliseen tapaansa ohjaaja Mr. Anderson ei sitten selitä yhtään mitään elokuvan aikana, mikä saa aikaan sen, että leffasalista voi poistua pää täynnä kysymyksiä: mistä tuossa kaikessa oikein oli kysymys – siis oikeasti? Katsoja voi päästä perille siitä, mitä Freddie näkee Doddissa, mutta entäpä Dodd Freddiessä?? Mitä valkokankaalla oikein tapahtui? Salista ei välttämättä poistu kovin onnellisena, vaan hyvinkin keskeneräisen tunteen omaavana, mutta samalla sitäkin enemmän hyvää leffakokemusta rikkaampana. Toiset voivat pitää The Master-elokuvaa äärettömän tylsänä, mitään sanomattoaman rainana, mutta onneksi joukkoon mahtuu meitäkin, joita elokuva piinaa vielä päiviä sen näkemisen jälkeenkin. Elokuva arvioinnin näkökulmasta on helppo ymmärtää, miksi se viehättää arviointiraatien kumpaakin päätä. Mutta itse olen niin vakuuttunut näkemästäni ja Mr. Phoenixsin suorituksesta, että palkitsen sen täysin pistein.

Overall
Kokonaisarvosana.