Iranilaisen Mr. Jafar Panahin elokuvassa tavalliset ihmiset avautuvat elämästään taksin kyydissä. Huumorin ja draaman kautta välittyy värikäs kuva tämän päivän Iranista taksin penkillä. Elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnolla, Kultaisella karhulla helmikuussa 2015. Liekö tämä johtunut ohjaajan erilaisesta näkökulmasta, luomiskiellosta tai muuten vaan mielenkiintoisesta elokuvasta.
Elokuva kävisi hyvin myös pelkistetystä dokumentistä, sillä niin hyvin se pysyy taksin sisällä ja sen ohjaaja Mr. Panahi sen ratin takana. Ja tämä voi olla joko elokuvan paras tai heikoin puoli. Leffan toiminta sijoittuu taksin sisälle ja siellä käytyjen keskustelujen kuvaamiseen. Käytetyt kuvakulmat kattavat etu- ja takapenkin sekä näkymän ikkunasta ulos. Mielestäni tämä onnistuu kuitenkin antamaan mielenkiintoisen kurkistuksen tavallisten iranilaisten arkeen maansa pääkaupungissa Teheranissa.
Matkustajien joukosta löytyy ääripäästä toiseen olevia ihmisiä. Toiset ovat sinnikkään raivokkaita, kapeakatseisia ja äkkipikaisia, kun toisilla taas vaikuttaa olevan enemmän järkeä päässä. Samanlaisia kommentteja saisi toki myös suomalaista takseista valvontakameroiden kautta. Mutta meillä ei sentään järjestetä julkisia hirttäjäisiä, vaan jokaisella suodaan (ainakin toistaiseksi vielä) oma mielipiteensä, olipa se sitten mikä tahansa.
Pohdittavaksi katsojalle jääkin oikeastaan vain Mr. Panahinin julkisuusstatuksen vaikutus asiakkaiden käytökseen. Osa heistä tunnistaa elokuvan teko -pannassa olevan ohjaajan, joka jättää miettimään sitä missä määrin dialogit ovat aitoja. Onko meillä taipumus käyttäytyä eri tavoin mediasta tuttujen ihmisten parissa vai ei. Mieleni tekisi sanoa, että kyllä ainakin joidenkin ihmisten kohdalla. Jolloin Taxi Teheran pirssin asiakkaat olisivat voineet ehkä lausahdella eri asioita mohammed meikäläisen kyydissä. Tämä siitäkin huolimatta, että elokuva toki antaa pilkahduksia siitä rähjäisestä realismista, mitä maassa oleva arki on joidenkin sen kansalaisten kohdalla.
Taiteen tekemisen ja itsensä ilmaisemisen vimma ei tunne rajoja. Iranilainen ohjaaja Mr. Panahi on tästä hyvä esimerkki. Vuonna 2010 Iranin virallinen taho kielsi miestä tekemästä elokuvia ainakin seuraavaksi kahdenkymmenen vuoden ajan samalla kun hän sai matkustuskiellon. Iranin valtion edustajat kokivat miehen aiempien elokuvien olevan propagandistisia, kritisoivan Iranin hallitusta ja sen toimintatapoja, joten hallituksen ratkaisu oli syyttää ohjaajaa ”propagandasta islamilaista tasavaltaa vastaan”. Selvityksenä kerrottakoon, että propagandista oli esittää lasten, naisten ja köyhien elämän ankaruutta. Tämän tuomion jälkeen ohjaajan piti ottaa luovat keinot käyttöön itsensä ilmaisemisessa ja Taxi Teheran on siitä hyvä esimerkki.
Dokumentaarisen elokuvan jälkeen on vaikea ymmätää miten tämä loukkaa islamilaista tasavaltaa. Valkokankaalla nähdään tavallista arkea, jota varmasti löytyy eri muodoissa maasta kuin maasta. Mutta jotain säväyttävää Mr. Panahin töissä täytyy olla, sillä hänen työnsä on huomioitu ihmisoikeusasioissa myös Iranin rajojen ulkopuolella. Euroopan parlamentti myöntää vuosittain mielipiteenvapauden Saharov-palkinnon, jolla se pyrkii omalla tavallaan tukemaan ihmisoikeuksia. Palkinnon avulla pyritään kiinnittämään huomio ihmisoikeusloukkauksiin ja tukemaan palkinnon saajan tärkeinä pitämiä asioista. Vuonna 2012 tämän palkinnon sai elokuvanohjaaja Mr. Jafar Panahi. Palkinnon saamisen jälkeen Mr. Panahi ilmaisi halunsa jäädä maahan, vaikka virallinen taho teettää hänellä hidasta kuolemaan kieltämällä elokuvien tekemisen. Mutta onneksi keinot eivät ole vielä mieheltä loppuneet ja elokuvan tekoa voi harrastaa myös taksista käsin. Mikä edelleen jättää oman mieleni pohtimaan sitä, miten autenttisia kaikki matkustajat ja kohtaukset oikein olivat.
| Todellista vai suunniteltua realismia |   |
|---|---|
| iranilaisesta arjesta taksin penkillä? Varmaa on ainakin se, että sinne taka- ja etupenkille on päätynyt mielenkiintoisia hahmoja, jotka varmasti omalla tavallaan avaavat iranilaista kulttuuria. Elokuvan sisältö ei mielestäni ollut niin paatoksellista tai vallankumouksellista, että sille pitäisi lykätä no-show-leima. Mutta jos yhteiskunta ei pysty tunnustamaan omia virheitään ja katsomaan itseään peiliin, niin sitten kai pitää menetellä näin. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat nähdä missä se sensuurin raja joissakin maissa menee, ovat kiinnostuneita Mr. Panahin töistä ja haluavat tukea ilmaisunvapautta. Oletettavasti varmaa elokuvan kohdalla on ainakin se, että ottoja ei ole tehty kovin monta kertaa uudestaan, kukaan ei ole kuiskinut elokuvassa mukana olevien korviin vuorosanoja ja ohjaaja ei ole kannustanut esiintyjiään kameran toisella puolella. Ehkäpä tämä onkin iranilaista tosi-tv:tä omimmillaan. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: jafar panahi