Outin Leffaopas

Rovaniemi on sitten saanut uuden tähden, subutex-Janin, joka haluaa lopettaa aineiden käytön, mutta ei pysty siihen. Johan siitä edellisestä ”luonnonoikusta” Lordista olikin toivuttu jollakin tapaa. Tosin en usko Rovaniemen etsivän julkista toria nimettäväksi Janin-toriksi, niin kuin käsittääkseni Lordin Euroviisuvoiton kohdalla tehtiin.  Pikemminkin kaupunginisät voivat olla tyytyväisiä siitä, että kyseinen ihminen ei enää vaikuta paikkakunnalla. Ovat kuulemma kieltäneet dokumenttielokuvan esittämisen siellä kello 18:sta jälkeen, ettei tulisi häiriökäyttäytymistä.

Dokumenttielokuva kertoo 19-vuotiaasta Janista vuosina 2003 – 2004, joka on käyttänyt / käyttää kaikkea mitä voi juoda, kulauttaa kurkusta alas, pistää suoneen tai vetää nenään 14-vuotiaasta lähtien. Ja tämä sitten näytetään filmillä. Varmasti tästä johtuen Suomen elokuvatarkastamo on lätkäissyt filmille ikärajaksi 18-vuotta. Toisaalta facebookissa varmaan kiertää anoomuslista leffan näyttämisestä myös nuoremmille. Se on kiivaasti keskustelun alla jo pelkästään sen vuoksi, että elokuva joko 1) antaa ihaillun kuvan huumeiden käytöstä, tai 2) sitten ei anna. Itse olen sitä mieltä, että jos tuon elokuvan jälkeen alkaa kokeilla huumeita, niin alkaisi kokeilla kyllä jo ennen elokuvaakin.

Elokuvan alussa mietin, että onko kyseessä uusi Blair Witch project ja saako laukusta kaivaa oksennuspussin heti vai hetken päästä. Mutta leffa yllätti, vaikka se on kuvattu ilman ilmassa roikkuvaa mikkiä ja kiskoilla kulkevaa kameraa, kuvan- ja äänenlaatu on yllättävän hyvää. Asiaan voi tietenkin vaikuttaa se, että Jani ei sitten paljon liiku, vaan viettää runsaasti aikaa paikallaan, ottaessaan aineita tai ollessaan aineissa. Samoin kuin se, että filmissä ei ole paasaamisen makua huumeiden käytöstä, vaikkakin kuvaaja Janin ystävä Joonas Neuvonen aina välillä kyseleekin kameran takaa, että miksi Jani tekee niin kuin tekee. Omia oksennusoireita kyllä aina herätteli jokainen piikki tiukkoine lähikuvineen. Ei ikinä uskoisi, että täällä tätä kirjoittaa terveydenhuollon parissa töitä tekevä ihminen. Yök. Verta. Yök. Suonia. Yök. Neuloja. Yök. Voi Jani-raukkaa (johonkinhan ne empatiapisteet on sijoitettava…..)

Filmin tavoitteena oli näyttää syrjäytynyttä ihmisryhmää ja heidän elämäänsä, nuoria narkomaaneja pikkukaupungissa ja saada katsojat näkemään heidät ihmisinä, ei vain tapauksina tilastoissa. Ja siinä se kyllä onnistui hyvin, tuoden esille heidän päivittäisen piikin tarpeen ja velka-huume-pelko-kierteen missä he elävät. Kaiken tämän keskellä oli liikuttavaa kuunnella ja katsella Jania, joka selvinä hetkinään tai sitten ei-niin-selvinä haaveili Subutex-vapaasta elämästä ja siitä, miten hän haluaisi pienen perheen, tuvan ja palan peltoa sen takana, mielellään Espanjasta. Ei suuria haaveita, mutta kuitenkin niin kaukana, joka piikillä yhä kauempana. Tämän kaiken kuitenkin soisin Janin saavuttavan. Oikeasti. Hänen tarinaansa katsellessaan en tiennyt olisinko tuntenut sääliä, olisiko pitänyt itkeä, olla pahoillaan vai mitä. Mutta oikeasti tuntuu siltä, että eläväksi nousi kuva siitä, miten hän tuolla valitsemallaan tiellä tuhoaa elämänsä, vaikka hänellä muuten voisi olla niin paljon sille annettavaa.

Toisaalta jäin samalla miettimään viime aikoina mediassa käytyä keskustelua päihdeäideistä ja heidän lapsistaan. Subutex-riippuvainen äiti altistaa lapsensa reippaalle heitteille jätölle, jos ilmeet uuden annoksen saamisesta ja todellisuudesta karkuun pääsemistä ovat yhtä autuaallisia kuin Janilla oli: Jee seuraava annos on tässä ja sitten vaan piikittään. Päihteiden lopettaminen on varmasti vaikeaa ja se pitää pirullisesti otteessaan. Mielestäni Jani kuvaa sitä hyvin todetessaan, että kun on ilman, niin sitten tarjotaan piikkiä koko ajan, ja kun piikkiä haluaisi, niin sitten kukaan ei tarjoa. Ei enää tiedä kuka on ystävä ja kuka on vihollinen.

Arviointi
Elokuva kuuluu niiden harvinaisten elokuvien joukkoon, mikä on saanut aikaan totaalisen hiljaisuuden yleisön joukossa sen loputtua. Normaalin lähtöhälinän sijasta ihmiset vain istuivat hiljaa paikoillaan. Dokumentti siis teki tehtävänsä. Ehkä se saisi samanlaisen reaktion aikaiseksi myös nuorempien joukossa. Kannatan siis näyttämistä yläkouluikäisille.

Overall
Kokonaisarvosana.

Toivottavasti elokuva saa aikaan samanlaista herätystä asiaan liittyvien viranomaisten / työntekijöiden parissa kuin Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever sai aikoinaan Ruotsissa. Pointtini on joka tapauksessa se, että viranomaisille tekisi hyvää oikeasti nähdä sinne kulissien taakse ja miettiä sitä, miten ihmisiä voisi oikeasti auttaa ja miten patologisia valehtelijoita jotkut väärinkäyttäjät ovat. Annoksen ja imagon ylläpidon vuoksi mitä vain. Samaan aikaan käyttäjien välillä voi vallita syväkin luottamus läheisiään kohtaan ja halu suojella perhettään siltä elämältä, mitä he elävät. Suosittelen dokumenttielokuvaa KAIKILLE!

Sitä mitä Janille kuuluu nyt, ei kerrota. Hän ei ole suostunut median riepoteltavaksi tämän enempää. Toivon, että asiat ovat paremmin. Hän on kuulemma päässyt pois vankilasta ja Rovaniemeltä. Ja ehkä se päihteetön elämä myös hymyilee jossakin siellä, missä hän sitten nyt lieneekään on. Sitä hänelle kovasti toivon ja tietenkin sitä perhettä pienen mökin ja maatilkun kanssa, ja työpaikkaa missä hän voisi käydä viisi kertaa viikossa ja elää vaatimatonta, mutta onnellista elämää.

Pohdin pitkään elokuvan dokumentti-osuutta. Elokuva pyrkii olemaan realistinen dokumentti. Hmmm.. Ja sen vuoksi se sitten sai myös sen K-18-tunnuksen kylkeensä. Hmmm…. Elokuva yleensä taas edellyttää selkeän tarinan, mitä realismissa ei ole, koska elämää ei voi oikein suunittella (tai suunnitella voi, mutta harvoin se toteutuu niin kuin halutaan – Janihan sen hyvin osoittaa). Raina ei myöskään mitenkään erityisesti kritisoi huumeiden käyttöä (eli realismille tyypillinen kritiikki yhteiskunnan oloja vastaan jää pois), eikä se myöskään pahemmin syvenny ihmissuhteiden psykologisiin kiemuroihin. Hmm.. olkoon dokumentti, mutta luokitteluksi jää ???, kun en oikein tiedä, mitä tämä kaikki oli.