Outin Leffaopas

Tyylikkäässä brittiläisessä musiikkialalla uransa tehneiden eläkeläisten palvelutalossa kaksi asiaa puhuttaa asukaskuntaa. Ensimmäinen niistä liittyy talon kahteen asukkaaseen laulajaan Reggie Pagettiin (Tom Courtenay) ja Jean Hortoniin (Maggie Smith), jotka olivat nuorempina aviossa keskenään – tosin vain lyhyen aikaan, mutta saahan siitä silti jutunjuurta. Ja toinen on tuleva gaala, jossa pitäisi onnistua keräämään riittävästi rahaa talon ylläpitämiseen. Tämä on sinänsä haasteellista, sillä Reggien ja Jeanin pitäisi laulaa yhdessä Cissy Pepperpot (Pauline Collins) ja Wilf Bond (Billy Connelly) Verdin Rigolettosta ’Bella figlia dell’ amore’ ja Jean ei usko äänensä enää kantavan moista vastuuta eikä Reg halua esiintyä yhdessä Jeanin kanssa. Egoistisella entisellä oopperan johtajalla ja gaalasta vastaavalla Cedricillä (Michael Gambon) on kuitenkin omat päätelmänsä asiasta ja keinot sen toteuttamiseen – kunhan muisti vaan kestäisi niin pitkälle.

Quartet-elokuvaan on kasattu brittiläisen teatteri- ja elokuvataiteen lahjakasta kaartia ikähaitarin vanhemmasta päästä. Valkokankaalla vaikuttavien näyttelijöiden ikä ei ainakaan ollut haittana roolien sisäistämisessä, sillä keski-ikä vaihtelee 70:n vuoden nurkilla. Ja ehkä tämä iän ja työn mukanaan tuoma tuttuus vaikutti osaltaan siihen, että näyttelijöiden keskenään käymä dialogi on hyvin keskustelumaista, kotikutoista ja leppoisan lämmintä. Tosin nuoremmalle väelle voi olla hieman yllätys, että puheenaiheet voivat olla muutakin kuin sukankutomisohjeita käsittelevää rupattelua.

Jos leffaa sanoisi ennalta-arvattavaksi, se olisi kilttiä. Mutta toisaalta, haittaako se, ainakaan se estänyt ohjaajaa Mr. Dustin Hoffmania yrittämästä saada siitä mahdollisimman paljon irti. Ohjaaja Mr. Dustin Hoffman kieltäytyi aluksi elokuvan ohjaamisesta, mutta onneksi hänen vaimonsa sai miehen toisiin ajatuksiin. Nyt nähty elokuva ei loista vahvalla intensiteetillään vaan pikemminkin johdattelee katsojaa lempeästi eteenpäin. Elokuva myös perustuu taiteellisin vapauksiin tosielämään. Käsikirjoittajan Mr. Harwoodin näytelmää insipiroi oikeassa elämässä olevä eläkkeellä olevien muusikoiden ja oopperalaulajien vanhainkoti. Vanhainkodin asukkaista moni paljastuukin lopputekstien aikaan aikomoisiksi teatteri- ja laulutaiteen valloittaviksi esiintyjiksi oikeassakin elämässä. Omaa itseään on lienee siis helppo näytellä.

Ohjaajaa ja elokuvaa on kiitettävä siitä, että se esittelee vanhuuden ajan ongelmia sellaisena kuin ne ovat. Kuorossa lauluvilla on omat ongelmansa virtsanpidätyskyvyttömyydestä ensivaiheen dementiaan, jotka tuovat mukaan omat piirteensä elokuvan juoneen. Tässä kyllä liikutaan hienon maun ja oppikirjan välillä, sillä välillä tuntuu, että ohjaaja on liittänyt elokuvaansa kaikki geriatriaan liittyvät kliseet. Onneksi tässä pysytään sen hyvän maun puolella. Ja onhan se myönnettävä, että välillä on mielenkiintoista nähdä, millaista se oma tulevaisuus oikein voi olla – ja nyt en tarkoita musikaalista lahjattomuuttani.

Quartet-elokuvan myötä voi pohtia sitä, onko nykyisen valkokankaita valloittavien elokuvien yksi uusi trendi filmit ikääntyneistä ihmisistä. Valkokankaalle on tulvinut toiminnallisia tuotoksia (RED, Expandables), eläkkeelle jäämistä (The Best Exotic Marigold Hotel, Trouble with the Curve) ja kuoleman lähestymisestä (Amour) käsitteleviä rainoja. Elokuvat yleensä jollakin tasolla heijastavat yhteiskunnan ajatuksia, joten mitä näistä oikein pitäisi ajatella. Toivottavasti sitä, että ihmiset alkavat arvostaa enemmän suuria ikäluokkia ja heidän panostaan tähän maailmaan.

Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta tai ainakin jotain sinne päin

Kevytsävyinen draama ikääntymisen iloista. Elokuva vetoaa varmasti samoihin katsojiin, jotka tunsivat rinnassaan sykäyksiä elokuvan The Best Exotic Marigolf Hotel kohdalla (jolle huhujen mukaan on kuulemma tulossa jatkoa). Mutta Intian vaikutuksen puute on nähtävissä brittiläisessä yhteisössä Beecham Housessa. Elokuva on tasapaksu ja suo paljon mahdollisuuksia monen asian yhtäaikaiseen ajatteluun, mikä ei oikein itseäni kannusta rainaa kehumaan. Elokuvan teemana kaiken ennustettavuuden keskellä voi pitää suorituspaineita ja niistä selviytymistä. Näyttelijöiden taitojen puolesta harmittaa heidän alikäyttämisensä tällaisessa leppoisassa draamassa. Tuolle taitavalle joukolle soisi enemmän kantaa ottavia ja maailmaa parantavia rooleja.

Overall
Kokonaisarvosana.

Jos musiikkimaailma innostaa, elokuva kannattaa istua ihan loppuun asti. Lopputeksteistä paljastuu mukana olleiden näyttelijöiden ja tähtiesiintyjien tuttuja rooleja arkielämästä.

”Getting old is not for sissies.”

Huolimatta siitä, että joidenkin tahojen mielestä elokuvat ikääntyneistä valloittavat valkokankaita uskallan olla asiasta eri mieltä. Eniten siellä varmaan melua pitää edelleen toiminta, tyttöhömppä ja erikoistehosteet. Mutta niille (meille), jotka haluavat ottaa uuden lähestymistavan elämäänsä ja perehtyä siihen, miten ikääntymistä käsitellään valkokankaalla suosittelen seuraavia elokuvia:

• Goodbye, Mr. Chips (1933)
• Ikiru (1952)
• Tokyo Story (1953)
• Wild Strawberries (1957)
• Whatever Happened to Baby Jane? (1962)
• Harold and Maude (1971)
• A Golden Pond – Kultalampi (1981)
• Driving Miss Daisy – Palveluksessanne, Miss Daisy (1989)
• Grumpy Old Men – Äksyt vanhat herrat (1993)
• The Bridges of Madison County – Hiljaiset sillat (1995)
• The Straight Story (1999)
• Space Cowboys (2000)
• Iris (2001)
• The Barbarian Invasions -Barbaarien invaasio (2003)
• About Schmidt (2002)
• Somethings Gotta Give – Jotain annettavaa (2003)
• The Notebook – Rakkauden sivut (2004)
• Away from her – Kaukana poissa (2006)
• The Visitor (2007)
• Bucket list – Nyt tai ei koskaan (2007)
• Gran Torino (2008)
• Last Chance Harvey – Kerran vielä, Harvey (2008)
• Grey Gardens (2009)
• Get Low – Ennen aikojaan (2009)
• Harry Brown (2009)
• My Afternoons with Margueritte (2010)
• The Best Exotic Marigold Hotel (2012)
• Trouble With the Curve (2012)
• Hope Springs (2012)