Outin Leffaopas

The Skin I Live In kuului niihin tämän vuoden Cannesissa esitettyihin elokuviin, joiden toivoin päätyvän myös suomalaiseen levitykseen. Tämä siitäkin huolimatta, että rakkaussuhteeni rainan ohjaajaan Mr. Pedro Almodóvariin oli koetuksella miehen viimeisimmän elokuvan (Broken Embraces) jälkeen. Intohimoinen suhteeni ohjaaja Mr. Almodóvarin elokuviin alkoi vuonna 2002 hänen elokuvansa Habla Con Ella (Talk to Her – Puhu Hänelle) myötä. Siihen asti olin vain satunnaisesti kuullut ’jostain taidokkaasta espanjalaisesta ohjaajasta’, mutta miehen tuotokset eivät olleet mielestäni riittävän vakuuttavia. Habla Con Ella muutti kaiken. Sitä seurannut vuoden 2004 La Mala Educación (Bad Education – Huono kasvatus) vahvisti näkemystä jostakin rohkeasta ja mielenkiintoisin asioihin puuttuvasta ohjaajasta. Vuonna 2006 elokuva Volver silotteli tien rakkaussuhteeseen valmiiksi. Olin valmis rakastamaan intohimoisesti kaikkea mitä Mr. Almodóvar meille antoi… ja (epä)onneksi hän antoi vuonna 2009 elokuvan Los Abrazos Rotos (Broken Embraces – Rikotut lupaukset). Elokuva oli totaalinen pettymys, kaikki se intohimo ja Almodóvarille tyypillinen melodraama ei loistanut hänelle tyypillisellä tavalla. Joten suhteemme romahti kuin korttitalo. Ja nyt elokuvaan La piel que habito (The Skin I Live In – Iho, jossa elän) oli kasautunut kahdenlaisia odotuksia – joko totaalisen flopin jatkumista tai takaisin tähtikiitoon singahtamista. Onnekseni kyse oli viimeisestä. Elokuva palautti uskon ohjaajaan. Kiitos. Nyt voin taas mielenkiinnolla jäädä odottelemaan uusia ulottuvuuksia hänen seuraavista elokuvistaan.

Rakkaussuhteeni miehen elokuviin on pakottanut pohtimaan sitä, mikä niissä niin viehättää. Mr. Almodóvar on toki tunnettu siitä, että hänen elokuvansa ovat vahvojen naisten elokuvia. Naisten, jotka elävät arkea ja nostavat juuri niistä olosuhteita jotain elämää suurempaa esiin. Lisäksi Mr. Almodóvar paneutuu elokuviinsa (ehkäpä juuri espanjalaisen intohimon lailla) tavalla, joka tuo esille intohimon, perheen ja oman identiteetin merkityksen. Mielenkiintoista miehen elokuvissa on myös se, että hän pystyy juonimaan niihin yleensä mukaan aikaan sopivaa mediassa esiintyvää kulttuuria ja ajankohtaisuutta. Espanjalaisuus näkyy ehkä myös elokuvien hyvin vahvoina väreinä ja välillä jopa ylitselyövinä koristuksina. Mutta täältä pohjoismaisesta melankoliasta käsin katsottuna se ei voi olla kovin paha asia. Joten nyt mitä nöyrimmin kiitän hänen uudesta elokuvastaan, joka samalla sai luvan olla blogini 200s elokuva.

Elokuvaa on kuulemma innoittanut Thierry Jonquetin romaani Mygale (1995). Mutta taiteellisten vapauksien jälkeen yhteyden löytämiseen vaaditaan ilmeisestikin kovin paljon mielikuvitusta. Tästä huolimatta kirja voisi olla mielenkiintoista lukea. Sillä elokuva itsessään käsitteli paljon intohimoa asioiden parantamiseen ja intohimoa tapahtuneiden kostamiseen. Kun toiselta viedään kaikki, onko silloin mikään hinta riittävä? Tähän kysymykseen pyrkii omalla tavallaan vastaamaan Toledossa asuva kirurgi Robert Ledgard (Antonio Banderas), joka tekee kokeiluja keinoihon löytämiseksi ja käyttää koekaniinina siinä asunnossaan vankina pitämäänsä Vera Cruzia (Elena Anaya). Ison talouden ylläpidossa ja Veran valvomisessa hän luottaa vain yhteen ihmiseen, taloudenhoitajaansa Marilaan (Marisa Parades). Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä ne vaikuttavat, vaan elokuvan kuluessa aukenevat menneisyyden mysteerit, jotka jättävät miettimään sitä saiko paha sittenkin palkkansa vai ei?

Erityismaininta elokuvan yhteydessä on annettava sen tarjomalle yllätykselle. Yksi suosikkilaulajistani löytyi se palkkalistoilta. Ms. Concha Buika esittää elokuvassa kaksi kappalettaan: ”Se Me Hizo Facil” ja ”Por El Amor de Amar”. Jo pelkästää niiden tarjoaman intenssiivisyyden merkeissä voisi elokuvaa suunnata katsomaan uudelleen. Tai sitten vaan pitää kaivaa esille nuo muut Ms. Buikan CD:t (Buika – 2005,  Mi Niña Lola – 2006, Niña de Fuego – 2008 ja En mi piel –  2011), joita on alati kasvavaan levykokoelmaan kertynyt. Ms. Buikan esitysten lisäksi on toki tunnustettava, että elokuvaa ei tunnistaisi Mr. Almodóvarin tuotannoksi, jos musiikki ei olisi valtavan päällevyöryvä. Mr. Almodóvar oli jälleen kerran tehnyt hyvää yhteistyötä luottosäveltäjänsä Mr. Alberto Inglesian kanssa. Miesten musiikillista dialogista pääsi meinaan nauttimaan jo Volver ja Broken Embraces elokuvissa.

Musiikin lisäksi lienee paikallaan sanoa jotain myös näyttelijöistä. Molemmat pääosan näyttelijät hoitavat hommansa kotiin hyvin. Toinen mielipuolisena kirurgina ja toinen hänen koe-eläimenään. Mr. Banderasta on viime aikoina kuitenkin enemmänkin kuultu, kuin nähty valkokankaalla. Sillä hän on lainannut äänensä Shrek elokuvassa maukuvalla Saapasjalkakissalle. Kissan kehräys on ilmeisesti ollut siinä määrin vakuuttavaa, että misu sai oman elokuvansa (Puss in Boots), joka tulee meillekin ihailtavaksi ensi vuonna. Tässä yhteydessä on toki muistettava, että miehen taitoja sai ihailla toki myös Mr. Woody Allenin elokuvassa You Will Meet a Tall Dark Strager (2010). Ja nyt myös The Skin I Live In myötä toivoisi tietenkin, että lisää olisi luvassa ilman ylimääräisten karvojen lisäämistä turkkiin. Vastaavasti Ms. Elena Anaya, josta povataan Espanjan uutta naispuolista kassamagneettia Ms. Penelope Cruzin rinnalle, on tuntemattomampi suomalaisella valkokankaalla. Hänet oli mahdollista nähdä aikoinaan Rakkautta ja Anarkiaa festivaaleilla elokuvassa Hierro (2009). Ikävä kyllä raina ei paremmin Suomea juuri kierrellyt. Joten naisen vaikuttamistaidot jäävät vielä odottamaan sitä lopullista läpimurtoaan tämän roolin rinnalle.

Wau

en osaa oikein sanoa, onko kyseessä sci-fi, (melo)draama, trilleri vai mikä. Varmaa on kuitenkin se, että aika eteni leffasalissa erittäin reippaasti. Ja jopa ne, jotka pelkäävät verta ja suolenpätkiä selviävät tästä leffasta hengissä. Toki niitä tarjoiltiin, mutta lähinnä mikroskoopissa. Joten mitään groteskia (??..hmmm...) ei ole luvassa. Mutta kuten sanoin rakkaussuhteeni Mr. Almodóvariin on taas kunnossa. Mies esitteli meille tässä elokuvassa pystyvänsä lisäämään seksuaaliseen identiteettiin, kuolemaan, yksinäisyyteen ja petokseen liittyvään tematiikkaan myös sivistynyttä kauhua (jos sellaista on nyt sitten olemassa) ilman, että vetää koko lopputuloksen saippuaoopperan puolelle. Nyt vielä voi puhua elokuvasta, vaikka samaan hengenvetoon on todettava, että leffa ei säväyttänyt kuitenkaan samalla tavalla kuin esimerkiksi Volver. Parempi tämä kuitenkin oli kuin Broken Embraces.

Overall
Kokonaisarvosana.