Outin Leffaopas

Uusin kotimainen elokuva valkokankaalla, Hiljaisuus, lupaa esitellä meille elämää kaatuneiden evakuomiskeskuksesta. Elokuvan keskittyy ruumisriihen ympärillä tapahtuviin asioihin Suomen talvisodan ja jatkosodan aikaan. Enemmän kuin sotakuvaa, se keskittyy siihen, mitä ihmisen mielen päässä oikein tapahtuu toimiessa päivittäin kuoleman parissa. Vainajien saattaminen viimeiselle matkalle ei ole kaikille sopivaa hommaa. Lisäksi sen sijaan, että odottaisi vain sitä hiljaisuutta ja ehkäpä yhtä vähäistä dialogia kuin voisi löytää vaikka Mr. Kaurismäen elokuvista, Hiljaisuus kertoo elämän jatkumisesta ja siihen kuuluvasta arjen toiminnoista sodankäynnin keskellä.

Ruumiisriihelle päätyvät palvelukseen kauppoja kaikkien kanssa hierova Antti (Lauri Tilkanen) ja hänen perheensä (ehkä hieman liiankin paljon syyt päällee ottava) renkipoika Eino (Joonas Saartamo), joka on laitettu vahtimaan Antin perään – ja ihan syyllä. Miesten mukana palvelukseen astui myös Korpikangas (Ilkka Heiskanen), joka saattelee vainajat heitä puhutellen kotimaille. Aikamoinen kolmikko siis. Miesten seurana raskasta työtä on tekemässä kaksi lottaa Siiri (Joanna Haartti) ja Jaana (Terhi Suorlahti) sekä kuppari-Miina (Sinikka Mokkila). Kaatuneiden evakuointipaikasta vastaava pastori Hiltunen (Kari Hakala) onkin outojen ja uusien asioiden edessä miesten toimiessa omalla laillaan palveluspaikallaan.

Elokuva oli tosi mielenkiintoinen. Ja siitä saa kyllä kiittää Mr. Saartamoa ja Mr. Heiskasta. Mr. Saartamo oli kuin Seitsemästä Veljekstä sota-aikaan vedetty Jukolan Jussi samalla vimmalla ja oikeudenmukaisuuden haullaan – kaveria ei jätetä, vaan keinot kyllä keksitään. En voi kuin yhä vaan ihmetellä, miten voi noinkin vaikuttavasti esittää noinkin syvällisiä asioita. Mr. Heiskanen puolestaan saa kaiken sympatian puolelleen vainajien saattamisessa omille kotipoluilleen. Tippaa silmäkulmasta sai korjailla monta kertaa hänen roolihahmonsa Korpikankaan puhellessa kaatuneille sotapojille ruumisriihessä. Hiljaisuus elokuvan pohjalta Mr. Saartamolta voi siis odottaa suuria, joten mielenkiinnolla jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan, joita ovat ensi vuonna levitykseen tulevat Kulman pojat ja Juoppohullun päiväkirja. Mr. Tilkanen ei jää heikommaksi tällä saralla. Hänellä on takataskussaan jo komean naamataulun esittämisen lisäksi erilaisiin rooleihin paneutumista muun muassa elokuvissa Skavabölen pojat ja Paha Perhe sekä lisää on luvassa ensi vuoden pohjalaisessa elokuvassa Härmä. Ja erityisesti jään sitten vain kaipaamaan Mr. Heiskasta valkokankaalle Vares-sarjan komissario Markku Hautavainion ulkopuolella. Please, tee muitakin rooleja, olet meinaan sen verran koskettava ja  mieleenjäävä vainajia kotimatkalle auttelevana Korpikankaana.

Nessuja on hyvä varata mukaan, vaikka elokuva ei raadollisuudella itketä, eikä elämän epäoikeudenmukaisuudella. Niin siitä huolimatta saa olla kyllä aika tiukka jääpää, että tippa ei vieri alas jossakin vaiheessa. Itse vollottelen yhä sisimmässäni ja tätä kirjoittaessani hahmojen asennetta vainajien laittamiseen sekä heidän kohtaamiseensa. Sitä toivoisi itse kullekin ja ennen kaikkea, joskus hamassa tulevaisuudessa, omalle itselleen.

Mr. Esko Salervo on saanut kynästään ulos mielenkiintoisen tuotoksen. Vaikka elokuvan nimen puolesta odotin hiljaisempaa esitystä ja ruumiin laittamiseen keskittyvää leffaa, niin ymmärrän toki, että se ei herätä kaikissa samanlaista intohimoa kuin minussa. Kuoleman kanssa joko ollaan sinuja tai ei. Ohjaaja Mr. Sakari Kirjavainen on kuitenkin esitellyt tätä rankkaa aihetta tavalla, joka ei varmaankaan nosta kauheasti painajaisia esiin. Elokuvan tyyli muistuttaa jollakin tapaa vanhoja suomalaisia leffoja, mikä sopii aiheen teemaan muutenkin. Tai sitten taustalla hänellä kummittelee liian tiiviit muistot yhteistyöstä Åke Lindmanin kanssa, Tali-Ihantala 1944-elokuvan ohjauksesta. Oli niin tai näin, niin kiitosta ja kunniaan on joka tapauksessa annettava siitä, että elokuvaa jaksaa seurata sen koko keston ajan.

Mielenkiintoinen knoppi elokuvasta on muuten se, että ruumisriihenä toiminut riihi toimi ihan samassa tarkoituksessa sotien aikana. Tämä selvisi elokuvan tekijöille paljon myöhemmin. Joten kaikkein taikauskoisimmat lienevät voivat väittää, että sieltä todellakin henkii esiin sen todellinen historia kotimaan multiin valmistavasta työstä. Suomelle taas haluan nostaa tässä kohtaa hattua ja kiittää samalla kaikkia sotaveteraaneja. Olimme niitä harvoja maita toisen maailmansodan aikana, jotka pyrkivät tuomaan kaatuneet kotilinjojen taakse haudattavaksi. Tätä koskeva kohtaus elokuvan lopussa oli se viimeinen patojen murtamispaikka – vollotin pienen lapsen lailla, kunniakujan kohdalla. Kaveria, vaikkakin kuollutta sellaista, ei jätetä.

Elokuva sopii hyvin tähän vuodenaikaan

itsenäisyyspäivän nurkille. Ehkäpä televisio voisi ottaa sen perinteisen Tuntemattoman Sotilaan rinnalle näytettäväksi. Päivään ei tulisi kevennystä varsinaisesti, mutta tulisi sitäkin enemmän laajempaa kuvaa siitä, miten rankkaa on ollut myös vainajien laittaminen ja heidän viimeiselle matkalleen saattaminen. Samalla kuin sen tosiasian hyväksyminen, että se on työtä muiden joukossa. Kuolevien ihmisten keskuudessa elokuva pakottaa myös pohtimaan sitä, että miksi juuri minä jäin henkiin. Mikä suurempi tarkoitus sillä kaikella on? Kuoleman läheisyyden lisäksi Hiljaisuus jättää katsojan pohtimana monia muitakin asioista, joihin se ei varsinaisesti vastaa. Niin rasittavaa, kuin se voikin olla, on samalla ihanaa, että kaikkea ei ole alleviivattu vaan katsoja saa ihan omassa päässään pohtia muun muassa Einon toiminnan motiiveja.

Overall
Kokonaisarvosana.

Suosittelen Hiljaisuus-elokuvan kotisivuilla käymistä tästä. Elokuva loppuu äärimmäisen kauniiseen Suojelusenkeli lauluun. Parhaimman version mielestäni siitä löysin tuosta Vesa-Matti Loirin esityksestä. Olkoon se meidän jokaisen mukana tänäkin päivänä.

http://www.youtube.com/watch?v=URDsQPqHcfw