VALIKKO

BPM – Beats Per Minute – Lyöntiä sekunnissa

Kuvahaun tulos haulle BPM – Beat Per Minute poster

BPM on elokuva AIDS-aktivismista Ranskassa. Se sijoittuu 1990-luvulle, joilloin epidemia nosti päätään, mutta hoidot olivat huonosti saatavilla ja sairaus koettiin aika yksiselitteisesti homoseksuaalien ongelmaksi. Isoilla lääkefirmoille oli omat voittoa tavoittelevat intressinsä, terveydenhuoltoalalla byrokratiansa ja ihmisillä toisensa. Ja nämä ihmiset perustivat Act Up -järjestön, joka käy taistelua henkilökohtaisella tasolla ja byrokratian pyörteissä. Valkokankaalla tavataan paljon ihmisiä, mutta esille nousevat eniten Act Up -ryhmän perustajajäsen Sean ja ryhmän uusi tulokas Nathan. Heidän keskinäinen tarinansa saa loppua kohden yhä enemmän valkokangasaikaa, mutta ei tee leffasta totaalista rakkaustarinaa – onneksi.

Leffalle pitää nostaa hattua siinä, että se ei esittele mitään ”mitäs minä sanoin” -tunnelmia tai sanomia, vaan tyytyy välittömämpään kuvaukseen tapahtuneesta. Siinä samalla se tulee kertoneeksi faktuaalisesti paljon AIDS-epidemiasta. Tällä tavalla se on mielenkiintoisesti poliittinen, raadollisen surullinen ja ehdottoman aidon oloinen leffa. Näitä kaipaisi lisää valkokankaalle. Ja vaikka kuolema onkin läsnä lähes koko ajan, niin leffa ei etene missään murheen alhossa vaan antaa toivoa niin valkokankaan tapahtumille kuin sen ulkopuolellekin. Erityistä lisäkiitosta leffalle on annettava siitä, että se ei kallistu AIDS-potilaiden kunnolla mässäilemiseen. Tällä kertaa riittää, kun kerrotaan ihminen olevan HIV-positiivinen.

Vaikka HIV/AIDS puhutti maailmaa erityisesti 1990-luvun alussa, niin elokuvan sanoma on edelleen ajankohtainen. HIV/AIDS eivät ole hävinneet minnekään ja edelleen ihmisillä on vaikeuksia saada lääkkeensä joissakin maissa, edelleen tauti tappaa ja edelleen ihmiset joutuvat pyörimään byrokratian rattaissa. Pohdinnan arvoista onkin oikeastaan vain se, että saisiko se nyt aikaan samanlaista massa mielenilmaisua kuin aikoinaan, vai onko meistä tullut sosiaalisen median orjia. Tällöin lähinnä kuvaisimme tapahtumia älykännykällä, emmekä muistaisi itse osallistua. Osalistumisen puolesta tosin puhuu hyvin MeToo- ja muut vastaavat kamppanjat. Ehkä ihmisten asiaton kohtelu, syystä riippumatta, edelleen saisi ne massat liikellee ja sitä kautta muutosta poliittisessa päätöksenteossa. Mutta toivottavasti vastaan ei tule tilannetta, missä ihmisen henki on yhtä herkässä kuin AIDS-epidemiassa.

Ohjaaja Mr. Robin Campillo on päättänyt näyttää kaiken valkokankaalla, niin hyvän kuin pahan. Niin rakkauden kuin raadollisuudenkin. Joitakin katsojia tämä voi pillastuttaa, mutta omalla tavallaan se luo elokuvalle sen hengen. Arkihan kuitenkin koskettaa ja järkyttää meitä aika tasapuolisesti. Saman teki aikoinaan hyvin myös The Normal Heart – Tuntematon vihollinen (2014) elokuva, jossa Ned Weeks kävi omalla vimmallaan vastaavaa kamppailua poliittisia päättäjiä vastaan. Ja kummassakin elokuvassa käydään häviöön / kuoloon johtavaa taistelua aikaa vastaan.

Herkkämielisten kannattaa varata leffaan mukaan kasa nessuja, sillä viimeistään loppua kohden lähestyessä alkaa nyyhkytys. Itse vollotin kaulaliinani märäksi. Ja tässä kohtaa on annettava jälleen kiitos ohjaajalle. Vaikka herkistyminen ei yllättänyt, niin ohjaaja on onnistunut pitämään leffan hyvin kasassa. Mihinkään telenova-kauniit-ja-rohkeat-salatut-elämät -draamaan rainassa ei kaaduta. Ja mielenkiintoisesti, vaikka nyyhkien salista poistuinkin märän kaulaliinan kanssa, niin samaan aikaan olo oli jotenkin huojentuneen helpottuneen iloinen – eikä se johtunut elokuvan loppumisesta.

Hitaasti mutta varmasti kohti kuolemaa kulkeva elokuva ei välttämättä herätä suuria hurraa-huutoja katsojassa, mutta ohjaaja Mr. Campillo on tehnyt sen aika loistavasti. Toki kyseessä ei ole mikään ”Kaikki kuolee” (vertaa Perfect Storm – pahoittelen tätä edelleen, rakas siskoni), mutta AIDS:n lääkkeiden ja hoitojen ollessa pakan alimmaisia, ihmisiä kuolee leffan aikana. Ohjaaja on myös onnistunut hyvin tasapainoilemaan elokuvan elämänmyönteisyyden ja kuoleman lähestymisen harmaassa välimaastossa. Vai pitäisikö todeta, sateenkaarenvärisessä, koska leffa on välillä niin täynnä elämäniloa ja toivoa, että sitä väkistenkin toivoo kaikille loputonta elämää.

AIDS-aktivismiawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Ranskan maalla. BPM on mielenkiintoinen kuvaus AIDS aktivismin ja Act Up järjestön perustamisesta 1990-luvulla Ranskassa. Omalta osaltaan leffa on rakkaustarina kahden Act Up ryhmän jäsenen kesken. Toisaalta on raadollista kuvausta ihmisten kamppailusta ihmisoikeuteen ja lääkkeisiin sekä kaikista niistä ennakkoluuloista, mitä AIDS:n aikoinaan liitettiin. Leffa onnistuu olemaan yhtä aikaa dokumentaarinen ja fiktiivinen. Suosittelen rainaa kaikille AIDS järjestöjen aluista kiinnostuneille, ihmisarvoa kunniassa pitäville sekä heille, jotka haluavat nähdä mielenkiintoisen elokuva, joka on yhtä aikaa poliittinen ja inhimillinen.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät:Arnaud Valois, Nahuel Pérez Biscayart

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Osastot: Draama, Kevyttä katseltavaa, Leffat
Henkilöt: ,
Kommentit

Vastaa