Outin Leffaopas

The Ides of March elokuva perustuu Mr. Beau Willimonin teokseen Farragut North vuodelta 2008. Sen väitetään saaneen innoituksensa vuoden 2004 demokraattisesta Howard Deanin kampanjasta. Sisäpiirin näkemystä Mr. Willimon sai kirjalliseen tuotokseensa toimiessaan työntekijänä Mr. Deanin kampanjassa. Elokuvalliseen muotoon sen ovat vääntäneet Mr. Willimonin lisäksi Mr. Grant Heslov ja myös ohjaajan pallilla istuva Mr. George Clooney. Elokuva itsessään ainakin antaa kiitosta sen inspiraation antajalla, viittaamalla muutamia kertoja suoraan kirjan nimeen.  Joten tässä kohtaa on vain tyydyttävä harmittelemaan sitä, mitä kaikkea muita kirjallisia viittauksia sieltä jää ymmärtämättä. Onneksi ne eivät kuitenkaan elokuvakokemusta pilaa.

The Ides of March elokuvassa Stephen Meyers (Ryan Gosling) toimii Mike Morrisin (George Clooney) presidentti kampanjassa avustajana. Hänen lähiesimiehenään ja mentorinaan häärii Paul Zara (Philip Seymor Hoffman). Mr. Meyersin taidot kuitenkin huomataan myös vastaleirissä, jonne häntä yrittää värvätä vastapuolen kampajanpäällikkö Tom Duffy (Paul Giamatti). Jotta nuoren miehen pää menisi vielä enemmän sekaisin vallan tarjoamista mahdollisuuksista elokuvaan on ämpätty mukaan romanssintynkää harjoittelijana toimivan Molly Stearnsin (Evan Rachel Wood) kanssa, sekä julkisessa mediassa välien selvittelyä New York Timesin toimittajan Ida Horowiczin (Marisa Tomei) kanssa. Elokuva ei kyllä olisi hurjasti kärsinyt, vaikka romanssintyngät olisi jättänyt kirjan sivuille ja sen sijaan keskittynyt valtapeliin. Nyt näin presidentinvaalien alla se on mielenkiintoista seurattavaa, vaikka tuskin (toivottavasti) suomalaisessa politiikassa ehdokkaita ei prepata ihan noin valmiiksi.

Teemaltaan The Ideas of March täyttää hyvin poliittisen trillerin tunnuspiirteet. Se kuvaa poliittista valtataistelua vastapuolien näkökulmista, eikä loan heitolta voi myöskään välttyä. Perinteisesti poliittisessa trillerissä mukaan kuuluu usein korruptiota, sodankäyntiä tai terrorismia. Vallan kääntöpuoli tarjoaa näkökulman tuohon korruptioon marchiavellismin kautta. Käytännössä se tarkoittaa tiettyyn haluttuun päämäärään pyrkimistä keinolla millä hyvänsä. Tällainen politiikka / käyttäytyminen ei myöskään kunnioita mitään moraalisia arvoja. Ja ehkä enemmän kuin kuvernööri Morrisin poliittisen taiston kuvaamista, elokuva on kuvausta siitä, miten asioita idolisoiva Meyers muuttuu elokuvan myötä. Loppujen lopuksi kukaan meistä ei ole niin puhtoinen kuin väittää (tai haluaisi olla) ja kaikki meistä pyrkivät jollakin asteella, enemmän tai vähemmän tietoisesti,  tavoittelemaan sitä omaa parastaan.

Valkokankaalla vaikutusta tekevistä naamoista on mainittava seuraavaa. Mr. Glooney onnistuu hyvin karistamaan harteiltaan Oceans 11-leimaa. Siitä on saatu jo hyviä esimerkkejä elokuvissa Burn After Reading (2008), Fantastic Mr. Fox (2009), The Men Who Stare at Goats (2009), Up in the Air (2009) ja The American (2010). Kaikki ovat totaalisen erilaisia sievistelevään mega-kasino-putsariin verrattuna. Sama laaja-alaisuus on havaittavissa myös Mr. Goslingin elokuvissa. Viime vuosien roolivalinnat: Lars and the Real Girl (2007), Blue Valentine (2010), Crazy, Stupid, Love (2011) ja Drive (2011), eivät todellakaan sovi samaan muottiin, vaan mies on saanut mahdollisuuden kokeilla erilaisia esiintymisiä ja siten lisätä vaikuttavuuttaan valkokankaalla.  Joku viisaampia voisi väittää, että Mr. Goslingista ollaan muokkaamassa samanlaista erilaisten roolien lahjakasta käsittelijää kuin Mr. Clooney on. Jokainen kuitenkin päättäköön tämän itse. Valkokankaalla kummatkin herrat tekevät kuitenkin laadukasta työtä vähäeleisesti ja realistisella dialogilla.

Vaikuttaa suoritusta valkokankaalla esittää myös Mr. Seymor Hoffman, joka lienee tunnetuin vuoden 2005 Capoten roolistaan, mistä mies myös aikoinaan pokasi Oscarin parhaasta miespääosan suorituksesta. Itse nautin suunnattomasti hänen suorituksestaan CIA-agenttina Charlie Wilson’s War (2007) elokuvassa. Sen jälkeen miestä on nähty mahdollisesti pedofiilisena pappina (Doubt, 2008), laittoman radioaseman juontajana (The Boat That Rocked, 2009) ja viimeksi baseball-valmentajana (Moneyball, 2010). Kaikkien näiden voi kyllä osaltaan sanoa muokkaavan esitystä poliittisena henkilönä oikeaan suuntaan.

Näiden lisäksi kannattaa mainita valkokankaalla vilahtelevia naisia. Jostain kumman syystä he ovat saaneet (taas) lähinnä statistin roolin (asia kyllä korjaantuu varmasti Rautarouvasta kertovassa elokuvassa). Ms. Tomein uuden nousukauden voi katsoa alkaneen stripparin roolista The Wrestler (2008) elokuvasta, mitä seurasi yksinhuoltajaäidin roolin Cyrus (2010) rainassa. Sieltä suunta oli romanttisempaan suuntaan Crazy, Stupid, Love (2011) rainaan ja nyt taas vielä enemmän valkokangasaikaa tässä elokuvassa. Kierrätys vaikuttaa olevan muotia myös toisen naistähden osalla. Ms. Wood oli mukana myös The Wresteler elokuvassa Ms. Tomein tavoin. Vaikuttaakin siltä, että elokuvamaailmassa pyörii pieni piiri, jossa kaveria ei jätetä.

Kenen pokka pitää parhaiten, voittaa

Poliitttiset skandaalit ja loanheitto ei itsessään ole mitään uutta. Joten, kovasta toiveesta huolimatta, The Ides of March ei sinänsä tarjoa mitään uutta ja mielenkiintoista. Tässä kohtaa ehkä olisi voinut ottaa enemmän taiteellisia vapauksia käyttöön, tai sitten elokuvassa olevan romanssintyngän hilaamista takaosalle. Poliittisista myllerryksistä olisi varmasti löytynyt muitakin uhkailun-kiristyksen-painostuksen aiheita. Mr. Clooneyn ohjaus on toki onnistunut, samoin näyttelijät suorittavat työnsä uskottavasti – vaikka Mr. Goslingille pitää kyllä PIAN saada pirteämpiä rooleja, tai hänen suunsa muuttuu liian suoraviivaiseksi. Mutta takaisin elokuvaan. Ehkä elokuvan ydin sanoma onkin siinä, että poliittisessa pelissä kukaan ei ole niin puhdas pulmunen kuin väittää,ei edes ne, jotka vaikuttavat olevan täydellistä. Heistähän me tapaamme ajatella, että se on liian hyvää ollakseen totta – ja usein asia onkin niin. On kuitenkin tunnustettava, että elokuva yllätti erittäin myönteisesti. Suosittelen sitä erittäin lämpimästi kaikille verhon taakse kurkkaamista kaipaaville.

Overall
Kokonaisarvosana.

Mikäli poliittiset trillerit ja muut valtataistelut tuntuvat omilta, niin suosikkeja voi löytyä seuraavista:
* All the President’s Men (1979).  Mr. Robert Redfors ja Mr. Dustin Hoffman selvittävät presidentin aiheuttaa sotkua.
* JFK (1991). Mr. Kevin Costner seuraa presidentin murhaa,
* Nixon (1995). Mr. Anthony Hopkins esittelee Nixonin sielunelämää.
* Wag the Dog (1997). Mr. Dustin Hoffman ja Mr. Robert De Niro kehittelevät poliittista skandaalia.
* Spy Game (2001), Mr. Robert Redford yrittää pelastaa Mr. Brad Pittin.
* Legally Blond 2 (2003). Ms. Reese Witherspoon ajaa eläinten oikeuksia.
* Body of Lies (2008). Mr. Leonard DiCaprio yrittää pelastaa maailmaa.
* Vantage Point (2008). Selvittelee presidentin murhayritystä.
* State of Play (2009). Mr. Russell Crowe kirjoittaa politikosta paljastusta.
* Fair Game (2010). Ms. Naomi Wattsin CIA rooli tulee julki.
* The Ghost Writer (2010). Mr. Ewan McGregor yrittää kirjoittaa politiikon elämänkertaa.

Ja sitten vielä ihan yleissivistyksenä: sanonta Ides of March on liitetty myös Rooman keisari Gaius Julius Ceacarin murhaan. Maaliskuun iduksen (15.sta päivä) oli ennustettu olevan Ceasarin viimeinen elinpäivä. Päivä saapui ja Ceasar heitti herjaa ennustuksesta muistuttaville, että ”The ideas of March have come”, johon hän sai vastauksen totesi: ”Ay, Ceasar; but not gone.” Päivä olikin Ceacarin viimeinen, kun hän kuoli senaatissa salaliiton seurauksena 23 tikariniskuun.

Muistakaa käydä äänestämässä!