Outin Leffaopas

Piggy Banks Painful Demise – Investors Wake Up!

Menestyksekkään elokuvan tekeminen on haastavaa ja tunnetutkaan näyttelijät eivät välttämättä pysty turvaamaan sille riittäviä kassatuloja. Välillä tuntuu, että on vaikea ennustaa mikä sitten tekee hyvän elokuvan. Asiaa tietenkin auttaa hyvä valkokankaan valloittaja, mutta se ei yksin riitä turvaamaan elokuvan menestymistä. Vaan siihen (yllätys, yllätys) vaaditaan myös hyvä tarina ja taitava ohjaaja. Toisinaan tämäkään ei kuitenkaan riitä käynnistämään riittävän suurta kassakoneiden kilinää kuten kävi esimerkiksi viime vuosina elokuvien This Means War,  What to Expect When You’re Expecting, John Carter, Ender’s Game, Lone Ranger, After Earth ja Fith Estate kohdalla. Niillä oli hyvät näyttelijät, välillä jopa ihan asiallinen juoni, yleensä taitava ohjaaja ja siitä huolimatta säästöpossu ei päässyt pullistumaan (tämä myöskin siitä huolimatta, että ainakin minä olen pitänyt enemmistö näistä leffoista, mutta makuasioistahan ei sovi kiistellä, vai miten se menikään….)

Hyvästä kolmijalasta huolimatta elokuvan houkuttelevuutta lisää varmasti eniten sen päärooleissa pyörivä näyttelijä(tär). 2000-luvun alussa puhuttiin Ulmerin listasta, jonka kehittäjä Mr. James Ulmer vertasi elokuvatähtien myyntikykyä osakemarkkinoihin. Sen mukaan näyttelijän nimen yksinään tulisi olla riittävän suuri houkutteleva tekijä saamaan katsojat teattereihin. Listan kehittäjä totesi elokuvamaailman olevan hyvin sukupuolitietoinen ja miesnäyttelijöiden vakuuttavan katsojat naisnäyttelijöitä paremmin elokuvan katsomisesta. Naiset yksinään eivät houkuta ketään elokuviin, vaan yleensä tarvitsevat siihen rinnalle riittävän miehekkään vastinparin (vaikka pieni feministintynkä sisälläni äriseekin tässä kohtaa vastaan, niin on myönnettävä, että asialla on kyllä oma totuudensiemenensä….) Joten yli neljä vuotta sitten valkokankaita hallitsivat seuraavat näyttelijät ja muutama näyttelijätär, joilla oikeasti oli sananvaltaa elokuvissaan.

Ullmerin bankability-rahahanojen avaamislistaa mielenkiintoisempi on kuitenkin se lista, joka kertoo menestyksen tai menestyksen suunnan. Sen mukaan seuraavat tähtöset osoittivat nousupotentiaalia ja olen itse samaa mieltä: Shia LaBeouf, Daniel Graig, Rowan Atkinson, Cate Blachett ja Helen Mirren. Laskusuunnassa puolestaan olivat Mel Gibson, Jim Carrey, Tom Cruise, Keanu Reeves ja Robin Williams. Vuosi 2009 on kuitenkin kaukana, joten uudempi päivitys valkokankaan valloittajista oli tarpeen ja samalla sen tarkistaminen mitä nousu- ja laskuehdokkaille oli oikein tapahtunut.

Ulmerin listaa ei ollut löydettävissä, mutta sen sijaan Forbes-lehden verkkoversiosta löytyi mielenkiintoisia tilastoja siitä, kehen näyttelijään studioiden kannattaa sijoittaa mahdollisimman suuren kassamenestyksen turvaamiseksi. Minulle nämä tulokset olivat osittain yllätyksellisiä. Vain Mr. Russell Crowe oli pysynyt taaloja kotiin kantavien näyttelijöiden listalla ja muuten lista oli täytetty nuorilla lupaavilla nimillä. Näiden joukossa kuitenkin sukupuolijakauma oli hieman tasavertaisempia kuin 2000-luvun alussa. Hyvä naiset! Samalla on todettava, että nousuehdokkainen veikkaaminen oli 2000-luvun alkupuolella onnistunut hyvin, sillä alla olevasta taulukosta löytyvät Shia LaBeouf, Daniel Graig ja Cate Blachett.

Vuonna 2013 listalla kärkkyneet nimet lienee sellaisia, joiden valkokankaan suorituksia olisi hyvä pitää silmällä. Joukkoon mahtuminen on ollut näyttelijöille mahdollista, koska he eivät ole vielä hollywoodlandian kovapalkkaisimpia näyttelijöitä (Emma Stone – The Amazing Spider-Man) tai he ovat ottaneet vastaan tavallista pienemmän palkkapussin (Russell Crowe – Broken City, Man of Steel), he ovat onnistuneet valitsemaan pienen budjetin hyvin menestyneitä elokuvia (Mila Kunis – Ted) tai heillä on maaginen taito saada jatko-osat elämään (Dwayne Johnson – Fast & Furious 6). Syitä on useita, mutta ainakin tällä hetkellä elokuvastudioiden kirstunvartijat rakastavat heitä.

Tätä listaa vastaan on mielenkiintoista nähdä tietenkin se, kehen studiopomojen ei sitten kannattaisi niin kovasti niitä taaloja upottaa. Seuraavasta taulukosta löytyykin nimiä (Tom Cruise, Nicolas Cage, Nicole Kidman), joita pidettiin totaalisena menestyksen tuojina 2000-luvun alussa. Sen lisäksi listalla olleet american-sweetheart-daamien (Drew Barrymore – Big Miracle, Reese Witherspoon – Mud, Katherine Heigl – The Big Wedding, Jennifer Aniston – We’re The Millers) sijoitusarvo tai oikeastaan sijoittamattomuusarvo yllätti. Samoin Mr. Sandlerin (Grown Ups 2) suosio, sillä mies kyllä korjaa taalansa kotiin ihan taatusti, vaikka leffa ei kriitikoita kiinnostaisikaan. Myöskin Mr. Denzel Washingtonin (2 Guns) löytyminen listalta oli melkoinen yllätys, sillä miehen elokuvat liitetään yleensä hyviin ja laadukkaisiin elokuviin, toisaalta se ei kyllä välttämättä tarkoita samaa kuin kassamenestys.

Elokuvan menestymisen ennustaminen on vaikeaa, kriitikoiden miellyttäminen vielä hankalampaa ja lopulta pitäisi kuitenkin pystyä vielä tuottamaan studiolle voittoa. Vaikka elokuvissa käynti on kivaa ja sivistävää ja mukavaa ja antoisaa ja välillä totaalisen tylsää, niin toivoisin, että Suomessa otettaisiin mallia Yhdysvalloissa kokeilussa olleesta Super-Ticket -järjestelmästä. Siinä super-lipun ostaja saa leffakokemuksen lisäksi hankkia lipun hinnalla itselleen elokuvan DVD:nä. Onhan siinä toki omat riskinsä, jos leffa ei miellyttäkään odotetulla tavalla, mutta omalla kohdallani tämä mahdollisuus taitaisi kasvattaa DVD-kokoelmaani. Ja ehkä se toisi myös niitä katsojia lisää sinne elokuvasaleihin.