VALIKKO

Ohjaajien hehkuttamisesta

Hyvä ystäväni kysyi, että miksi aina jaksan välillä hehkuttaa elokuvan ohjaajaa? Vastauksen tiivistäminen kesti tovin, mutta tässä on siitä pidempi versio. Mitä se ohjaaja oikein tekee muuta kuin seisoo kameran takana? Ja mikä merkitys hänellä on elokuvan onnistumisen / lopputuloksen suhteen, sillä mukaan tarvitaan myös mieletön määrä erilaisia ammattilaisia. Parhaiten ja tiiviimmin ohjaajan roolia kuvaa ehkä se, että hän pitää koko pakettia käsissään useamman kuukauden ajan. Ohjaaja onkin elokuvan kokonaisvaikutelman ja tunnelman pääarkkitehti, jolla on vastuu siitä, että tekninen ja tulkinnallinen puoli saavuttavat tasapainon. Hyvien elokuvien kannalta mielenkiintoista onkin se, että elokuvan maailman suurimman tunnustuksen – Oscar-pystiin – saamisen vaille ovat jääneet muun muassa Charles Chaplin, Alfred Hitchcock, Robert Altman ja Stanley Kubrick. Näillä herroilla on kuitenkin plakkarissaan hyvin mielenkiintoisia, aikaansa edellä olevia ja katsojaa haastavia elokuvia ja itse olisin suonut heille useamminkin Oscarin ansioistaan.

Ohjaaja yleensä kantaa myös vastuun elokuvan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Olipa kyseessä sitten taiteellinen tai kassamagneettielokuva. Tämä on haasteellista hommaa, koska jotkut studiot määräävät millaisen elokuva he haluavat (mikä myy) ja se voi olla täysin ohjaajan omia mielikuvia vastaan. Mutta jostain se palkka on saatava ja leipä pöytään revittävä. Toisaalta kunhan ohjaaja ensin tekee X-määrän studiota miellyttäviä elokuvia tai onnistuneita kassamagneetteja, hänellä on mahdollisuus saada vapaat kädet itsensä ilmaisemiseen, kuten kävi esimerkiksi Mr. Seth MacFarlanen kohdalla elokuvassa A Million ways to die in the west.

Mikä sitten tekee hyvän ohjaajan (ja hyvän elokuvan)? Joidenkin mukaan tämä voidaan kiteyttää neljään kriittiseen tekijään. Ensinnäkin ohjaajalla on oltava ainutlaatuinen mielikuva tekemästään elokuvasta. Jokaisessa elokuvassa on oltava sitä ’jotain omaa ja erityistä’, joka erottaa sen muista samankaltaisista leffoista. Toiseksi elokuvalla on oltava erityinen teema, joiden avulla juonta ja valkokankaan valloittajien piirteitä syvennetään elokuvan aikana. Itse elokuvan juoni voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta siihen saadaan lisää syvyyttä esimerkiksi musiikin, outojen sattumusten tai erilaisten visuaalisten keinojen avulla. Kolmanneksi ohjaajan tulisi pystyä vuorovaikutukseen katsojien kanssa. Hyvät ohjaajat pystyvät tähän tietämällä kohderyhmänsä ja sen mikä heihin uppoaa. Oppikirjan mukainen malliesimerkki tästä on Mr. Micheal Bay ja hänen Transformes-rymistelynsä. Tämän lisäksi he saavat usein ujutettua elokuvaan omia näkemyksiään ja teemojaan katsojien iloksi. Vuorovaikutuksen lisäksi ohjaajan olisi elokuvan avulla saatava jonkinasteinen yhteys sen katsojaan. Taitava ohjaaja pystyy pitämään käsissään kaikki edellä mainitut asiat ja vakuuttamaan katsojan elokuvan tarpeellisuudesta, ihanuudesta ja elämyksellisyydestä.

Jokaisella elokuvissa kävijällä on varmasti omat odotuksensa elokuvan suhteen jo pelkän ohjaajan nimen perusteella riippumatta sitä keitä valkokankaalla nähdään. Heittäessä keskusteluun esimerkiksi herrat Michael Bay, Terrence Malick, Woody Allen, Coenin veljekset, Martin Scorsese ja Hayao Miyazaki niin jokainen tietää jo nimen perusteella, mitä elokuvalta voi odottaa. Ja jokainen myös tietää, että näiden nimien takaa löytyy hyvinkin toisistaan poikkeavia mielenkiintoisia ja taidokkaita elokuvia.

Ohjaajia ei siis hehkuteta syyttä suotta. Yhdysvaltalainen Variety-lehti listaa säännöllisen epäsäännöllisesti mielenkiintoisia ohjaajia. Viime vuonna lehden listalle pääsi myös Mr. Dome Karukoski (Leijonasydän) ensimmäisenä suomalaisena. Hänen lisäkseen mielenkiintoista ja seurattavien ohjaajien listalle pääsivät Amma Asente (Belle), Clio Barnard (The Selfish Giant), Anthony Chen (Ilo Ilo), Paul Duane (Natan), Ben Falcone (Tammy), Maya Forbes (Infinitely Polar Bear), Justin Simien (Dear White People), Gren Wells (The Road Within) sekä Aron Gaudet ja Gita Pullapilly (Beneath he Harvest Sky). Aiempina vuosina listalle ovat päässeet muun muassa John Krokidas (Kill Your Darlings), David Lowery (Ain’t Them Bodies Saints) joiden elokuvia odottelen yhä Suomeen, Richard Ayoade (Submarine), Benh Zeitlin (Beasts of the Southern Wild), Daniel Espinosa (Snabba Cash, Safe House) ja Lynn Shelton (Your Sister’s Sister). Varietyn lista on hyvä pitää mielessä ikääntyneiden mestareiden jäädessä eläkkeelle ja uusien tulokkaiden tullessa tilalle. Listalle päässeet vakuuttavat ohjaustaidoillaan ja heiltä voi odottaa mielenkiintoisia elokuvia tulevaisuudessakin.

Ja lopuksi vielä pikku vinkki heille, jotka haaveilevat siitä ohjaajan pallilla istumisesta.

http://nofilmschool.com/wp-content/uploads/2012/02/Marshall-Neilan-How-To-be-A-Motion-Picture-Director-616x458.jpg

Osastot: Elokuvia ja elämää
4 Comments

4 kommenttia artikkeliin “Ohjaajien hehkuttamisesta”

  1. Seregi sanoo:

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Vielä olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon ohjaajalla on valtaa käsikirjoituksen ja roolituksen puitteissa

    • Outi sanoo:

      Joillakin ohjaajilla on selvästi omat näyttelijäsuosikkinsa. Kahtena ääripäänä voisi mainita vaikka Mr. Wes Andersonin elokuvat, joissa pyörii samaa sakkia leffasta toiseen. Myös Mr. Woody Allen pitää muusistaan kiinni suhteellisen kiitettävästi. Siellä toisessa ääripäässä ovat tietenkin ne ohjaaja-käsikirjoittaja-tyypit, jotka tehtailevat elokuvia itselleen ja kavereilleen. Heistä hyviä esimerkkejä ovat varmasti herrat Sylvester Stallone ja Ben Stiller. Muutoin en kyllä jaksa uskoa kovinkaan paljon ohjaajan mahdollisuuksiin vaikuttaa käsikirjoitukseen tai roolitukseen, sillä epäsäännöllisesti säännöllisesti saa lukea siitä, miten taiteelliset mielipide-erot johtivat joko ohjaajan tai näyttelijän korvaamiseen toisella.

      • Seregi sanoo:

        Mulle tulee ensimmäisenä mieleen Tim Burton. Hänellä tuntuu olevan usein leffassa mukana Johnny Depp ja/tai Helena Bonham Carter.

        Asiasta kukkaruukkuun: oletko käynyt ulkomailla leffoissa? Olisi mukava lukea kirjoituksia siittä miten leffateatterit eroavat toisistaan. Ihan kotimaankin sisällä. Turussa on esim. Kino Domino (rakennettu 1923), joka näyttää lähinnä klassikkoja. Thaimaassa asuessani leffateatterissa näytettiin aina ennen leffaa propagandafilmi kuninkaasta ja kaikkien piti nousta seisomaan.

RSS feed for comments on this post. Ja trackBack URL.

Vastaa Seregi lle