Outin Leffaopas

New Jerseyssä asuva etsivä Laurel Hester tapaa elämänsä naisen Stacie Andree. Aluksi kaikki meneekin hyvin, kunnes selviää, että Laurel sairastaa agressiivista syöpää. Jotta Stacie saisi pitää pariskunnan hankkiman talon ja maksaa sen lainaa pois hänen tulisi saada nauttia Laurelin lesken etuja. Ongelma onkin siinä, että näistä leskeneduista pääsee nauttimaan vain avioliiton suojissa oleva siippa, rekisteröidyllä parisuhteella ei ole lain edessä tasa-arvoista asemaa. Laurelin kamppailu tämän tasa-arvon ja kuoleman edessä herättääkin homoavioliittoja ajavan Steven Goldsteinin mielenkiinnon.

Ohjaaja Ms. Cynthia Wade teki aikoinaan Oscar-palkittun lyhytdokumentin Freeheld Laurel Hesterin ja Stacie Andreen läpikäymästä leskeneläke-tapauksesta. Sen menestyminen Oscareissa sai tuottajat kilkuttelemaan Ms. Waden ovikelloa elokuvaoikeuksien merkeissä, koska hän omisti oikeudet tarinaan. Lopulta Ms. Stacie Andree ja Laurelin työtoveri Dane Wells päättivät yhdessä Ms. Cynthia Waden kanssa, että elokuva olisi paikoillaan ennenkuin joku muu tekee vähän samanlaisen, hieman taiteellisia vapauksia käyttäen, mutta niin paljon kuitenkin, että siihen ei tarvita asianomaisten lupaa. Joten tässä nyt ollaan.

Jos Tom Hanks ja Philadelphia -elokuva joskus iskivät kunnolla, esittelivät tasa-arvoisuuden tavoittelua homoseksuaalisessa yhteisössä ja tihrauttivat kyyneleitäkin tasaisesti leffan aikana, niin samaan ei tässä Love Is Love -elokuvassa kyllä päästä. Toki myönnän tihrauttaneeni ne kyyneleet loppusuoralla, kun poliisilaitos lopultakin päätti liputtaa omansa puolesta, mutta muuten leffan koskettavuusarvo oli kohdallani aika heikko. Tavallaan tämä on mielenkiintoista, koska käsikirjoituksesta on vastannut sama mies Mr. Ron Nyswaner. Kunnansalissa käytävässä pöhinästä tai rakkaudellisesta arjesta ei saa oikein kunnon otetta, eikä sitä kautta oikeastaan välitä kenestäkään muuta hahmosta valkokankaalla kuin Hesterin työkaverista Dane Wellsistä. Leffa toki yrittää alkulinjoista asti alleviivata omaa tärkeyttää, tasa-arvoa parisuhteiden välillä ja oikeuden saamista ”rakastamalleni naiselle”, mutta näillä ei nyt pötkitty kovin pitkälle. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten näin on voinut käydä, varsinkin kun käsikirjoittajalla on varmasti ollut takataskussaan koskettava tarina ja mahdollisuus jutella siinä mukana olleiden ihmisten kanssa.

Ehkä ongelma onkin osin elokuvan ohjaajassa Mr. Peter Sollettissa, joka yrittää mielyttää kaikkia yhtä aikaa. Juoni on toki tiiviisti pakattu, keskittyy nopeasti olennaiseen kanssakäymiseen lautakunnan ja kansalaisten välillä, mutta jotain totaalista uupuu. Ehkä alituinen alleviivaaminen tasa-arvoisuuden tavoittelusta, rakastamani naisen oikeudesta, homofobiasta ja laki on paska -asenteesta ei vaain tavoita katsojaa. Tai se alleviivaus kyllä tavoittaa, mutta pakkopulla on aina pakkopullaa.

Aargh… elokuvan näyttelijätyö on myös ankeaa katsottavaa. Ehdottomasti parhaimman ja uskottavimman suorituksen tekee Mr. Michael Shannon Hesterin työtoverin Dane Wellsin roolissa. Eikä tässäkään mennä mihinkään syvälliseen esitykseen. ”Vähän masennusta mieleen ja valkokankaalle” tuntuu olleen lähes kaikkien näyttelijöiden pääteema. Elokuvaa olisi voinut auttaa edes jonkinlaisen keskinäisen kemian löytyminen daamien Julianne Moore ja Ellen Page väliltä. Mutta se on lähes yhtä kuollut kuin Hesterin kohtalo. Tämä on todella sääli, sillä uskon ihmisten valuvan katsomaan leffaa juuri Ms. Julianne Mooren takia, joka yleensä onnistuu nappaamaan hyvin esittämänsä hahmot omikseen ja uskottaviksi esityksiksi. Piste i:n päällä on varmasti Ms. Steve Carellin esittämä paatoksellinen agitaattori, joka ajaa tässä kaikessa rehellisesti omaa ideaansa. Hauskinta tässä on kai se, että oikeassa elämässä Mr. Steven Goldstein on vieläkin räväkämpi ja värikkäämpi kuin Mr. Carellin tulkinta hänestä valkokankaalla.

Oikeassa elämässä Ms. Laurel Anne Hester (1956 – 2006) toimi poliisina 23 vuoden ajan Ocean County syyttäjän virastossa. Ms. Hester oli pidetty työntekijä kollegoidensa keskuudessa. Kansalliseen tietoisuuteen hän nousi sukupuolisen suuntautumisensa vuoksi kuoleman edessä. Mikäli Ms. Hester olisi ollut naimisissa hänen avopuolisonsa Ms. Stacie Andree Leigh (1975) kanssa Stacie olisi ollut oikeutettu poliisien eläkelain mukaan hänen eläkkeeseensä. Samaa sukupuolta olevissa suhteissa tämä ei ollut mahdollista. Edessä olikin sinnikäs taisto New Jerseyn paikallisen kunnanvaltuuston päättäjien kanssa tasa-arvon saamisesta. Love Is Loven tarina on vahva, eikä elokuvaa voi moittia hyvien tarkoitusten puutteesta. Mutta elokuvia on kohdeltava tasapuolisesti kuten ihmisiäkin – tärkeä sanoma ei yksin riitä.

Tarkoittaa hyvää, mutta menee metsään

Freeheld alias Love Is Love on tärkeä elokuva monella eri tavalla. Se osoittaa, että rakkauden kohteitaan ei voi valita ja laki ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Tämä mussuti-mussuti-asenne kantaa läpi koko elokuvan ja vie osaltaan voimia sen uskottavuudelta, koskettavuudelta ja mielenkiintoisuudelta. Vaikuttaa siltä, että ohjaaja ei ole osannut oikein päättää mitä kaikkea tuoda valkokankaalle. Ja sama ongelma vaikuttaa olleen näyttelijöillä. Draaman kaarta toki rakennetaan, mutta vain yksittäistä työtoveria lukuunottamatta hahmot valkokankaalla eivät kosketa. Ehkäpä elokuvan teossa on liikaa keskitytty yksityiskohtiin ja muistelointiin ilman todellista juonen rakennetta. Leffa toimisi hyvin myös telkkarissa ja sitä voikin sinne varmasti myös odotella. Tällöin mainostauoilta ei ehkä vain muista palata takaisin. Suosittelen elokuvaa kuitenkin kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tasa-arvosta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta ennen kuin henki lähtee. Love Is Love leffalla on omat hyvät hetkensä, joiden aikana se ilahduttaa katsojaansa, mutta nämä jäävät mielestäni vähemmistöön ainakin omalla kohdallani.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Julianne Moore, Ellen Page, Michael Shannon, Steve Carell