Amanda Seyfried pitää kirjeiden kirjoittamisesta. Aiemmin kesällä ilmestyneessä elokuvassa Haikein Terveisin (Dear John) hän kirjoitteli kirjeitä rintamalle. Ja tällä kertaa elokuvassa Letters to Juliet (kirjeitä Juulialle) hän kirjoittaa niitä Sophie Hallin roolissa Shakespearen Julian puolesta ympäri maailmaa. Yksi tällainen vastauskirje Clairelle (Vanessa Redgrave) muuttaa kaiken hänen omassa ja Clairen elämässä. Siinäpä se elokuvan syvin sanoma sitten olikin. Ja tietenkin siinä, ettei koskaan ole liian myöhäistä rustailla niitä kirjeitä tosi rakkauden saavuttamiseksi.
http://www.youtube.com/watch?v=yP2V4mt4XWQ
Elokuva on, kuten olettaa sopii, yltiöpäisen romanttinen, Italian aurinkoinen maisemiltaan ja omaa onnellisen lopun. Ja siihen se sitten lässähtääkin. Oikeasti tuntuu siltä, että elokuvalla olisi voinut olla mahdollisuuksia vaikka mihin, tai ainakin paljon suurempaan lopputulokseen (budjetoidut rahat on joka tapauksessa saatu takaisin), mutta nyt se seuraa liikaa valmista rakkaustarinaa ja sen oikean löytämisen oivalluksia. Ilman sitä mukana ollutta treffiseuraa tai kikattavaa teinilaumaan kuulumista, en varmaankaan saanut tästä kaikkea sitä irti, mihin sillä olisi voinut pyrkiä. Elokuva kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan, niin tarinan kuin dialogin puolelta, yllättää – myönteisesti. Loppuvaiheessa piti oikein tirauttaa pari kyyneltäkin poskelle.
Dialogista on mainittava ehdottomasti pari kukkasta, joita ei voi jättää huomioimatta. Ensinnäkin miehellä menee ilmeisen huonosti, jos häntä kommentoidaan seuraavasti: he has no romantic bones in his body. Romantiikkaa kannattaa siis ainakin jollakin tapaa yrittää. Tai vastaavasti pitäisi vain uskoa, että tosirakkaus odottaa, ettei tarvitse kuunnella: I didn’t know that true love had an expiration date. Tähän top-3:n kuolemattomien lauseiden joukkoon voi vielä lisätä seuraavan, ei se ei ole ”do you believe in destiny”, vaan sitäkin yleisempi: life is the messy bits. Nämä lauseet pitävät myös aika hyvin elokuvan teeman sisällään.
Ei liene siis yllättävää, että pidin elokuvan Letters to Juliet parhaimpana näyttelijäsuorituksena Vanessa Redgraven ja hänen todellisen Romeonsa Franco Neron suorituksia. Siitä kuulkaa voi nuoremmatkin ottaa oppia, miten sitä rakkautta pitää osoittaa ja vastaanottaa. Muutoin elokuva jätti mieleen jotenkin hyvin tutun tunteen ja hetken pohdittuani keksin syyn. Olen nähnyt tämän juonen jossakin aiemminkin – totta kai jokaisessa teinileffassa, mutta myös Amy Adamsin elokuvassa Leap Year. Siinäkin muuten tuntiin rapakon tälle puolelle selvittämään niitä todellisia tunteita, sillä kertaa Irlantiin – nyt oltiin vuorostaan Veronassa. rakkauden kaupungissa. Mutta mitä muuta voi odottaa elokuvalta, joka suuntaan romanttisen hömpän esittämiseen. Kai siinäkin mennään ympäri ja tullaan yhteen jossakin vaiheessa.
| Teinikamaa |    |
|---|---|
| saa aikuisetkin välillä katsella. Mutta sitten pitäisi muistaa, että siltä ei voi odottaa samanlaista sisältöä kuin vähän syvemmiltä leffoilta (jotka taas nuorison mielestä on aivan liian vaikeita ymmärtää). Mutta riskejä piti ottaa ja käydä raina katsomassa. Onneksi oli alelippu, niin ei harmittanut niin kovasti. Ja maisematkin oli ihan kivat. Ja ulkona oli liian kuuma ja leffasalissa ilmastointi. Ei siis mitään uutta auringon alla. Oikeasti olin aika myönteisesti yllättynyt, mutta sitten pitää muistaa, että niitä pohjaodotuksiakaan ei juurikaan ollut. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: amanda seyfried