Outin Leffaopas

Ranskalainen elokuva jyllää jälleen ja hyvällä, kesäleffoihin, sopivalla tavalla. Iltapäivää Marguereitten kanssa puistossa on viettämässä Germain Chazes (Gérard Depardieu). Chazes on keski-ikäinen, reippaasti ylipainoinen hanttihommia tekevä ja puutarhanpitoa rakastava mies. Miehen itsetunto on nollassa, johtuen niin perhe- kuin pedagogisesta historiastaan ja hän on tyytynyt elämässään olemaan se lahjaton törppö, miksi muut ovat hänet määritelleet. Vapaa-aikaansa Mr. Chazes viettää puiston penkillä paikallisia puluja ruokkien, joista jokaisesta hän on löytänyt sen oman persoonansa (ihastuttavaa). Siellä hän sattumalta tapaa myös samassa pikkukyläsessä asuvaan hauraaseen, mutta vanhuuden iloa säteilevään 90+ vuotiaan Margueritteen (Giséle Casadesus), joka alkaa lukemaan herrasmiesseuralaiseen ääneen kirjallisuuden klassikoita, muun muassa Albert Camusa, Romain Garya ja Louis Sepulvedaa. Mr. Chazes löytää tätä kautta uuden polun elämässään ja se vie kohti kirjallisuuden maailmaan ja sitä kautta myös uudenlaisen vastuunottoa omasta elämästään. Elokuva kertoo erityisesti näistä yhteisistä puistohetkistä ja sitä kautta avautuvasta maailmasta.

Marie-Sabine Roger kirjoitti aiheesta hyvän romaanin, joka nyt on muutettu valkokangastaiteen muotoon. Alkuperäistä tarinaan tietämättä, en voi kommentoida sen yhteneväisyyttä elokuvan kanssa. Sen sijaan tyydyn toteamaan, että ohjaaja Jean Becker on tehnyt hyvää työtä pääosan esittäjien kanssa, eikä Ponsin kyläkään jäänyt kyllä jalkoihin maisemallisen miljöön tuottamisessa. Tämän jälkeen voisi vakavasti harkita sitä ajomatkaa sinne Ranskan maalle, jos sitä kieltä osaisi edes pikkaisen enemmän – siis omalla kohdallani suhteellisen paljon enemmän. Ohjaaja Mr. Beckerille vaikuttaa olevan tyypillistä ihmisläheinen ja ihimslähtöinen arjessa pyörivä lähestymistapa. Oivia esimerkkejä  näiden puistokeskustelujen lisäksi siitä ovat hänen ohjaamansa elokuvat Conversations with My Gardner (Dialogue avec mon jardinier, 2007) ja Love me no more (Deux Jours á Tuer, 2008). Tässä arjessa pysymisestä ilman turhia kikkailua tulee väistämättä myös mieleen tämän vuoden kaksi muutakin elokuvaa: Mr. Leighin Another Year (suom. Vuosi elämästä) ja Ms. Bertucellin The Tree (suom. Puu).

Keskusteluja Margueritten kanssa on onnistunut komedia-draama leffa, jonka kyllä pelkään jäävän mummoleffaksi (ainakin näin katsoja-analyysin perusteella), mutta se ei estä kyllä ketään ikään katsomatta nauttimasta siitä. Suuria nauranrämähdyksiä raina ei saa aikaan, mutta ehkä sitäkin enemmän sitä niin paljon kaivattua hyvää mieltä ja lämmintä sydäntä. Ehkä elokuva on myös suuntaus kohti sitä paljon puhuttu downshiftausta (slow-life), joka painottaa elämän hidastamista ja niistä pienistä asioista nauttimista. Elokuva osoittaa meinaan hyvin, että pelkkä hyvä tarina kyllä riittää kantamaan eteenpäin ja antamaan niitä oivalluksia oman elämänsä arvostamiseen ja siinä olevaan kiireen vähentämiseen. Ehkä soisinkin kaikkien antavan itselleen aikaan tänä kesänä. Mennään puistoon vaan istumaan, kuuntelemaan ja haistelemaan kesää, kyllä ne syksyn kiireet sieltä tulevat aikoinaan. Ja oteteaan mukaan vielä se hyvä kirja, niin aika voi kulua vieläkin rattoisammin ja vielä hauskempaa lienee se, että mukana on se tärkeä ihminen, jolle sitä kirjaa voi lukea tai joka lukee sinulle.

Hyvän olon mummoelokuva

sanan monessa merkityksessä. Sitä suorastaan tunsi itsensä vallan nuoreksi tytöksi mummojen keskellä istuessa ja elokuvasta nauttiessa. Jostain kumman syystä vaareja ei maisemissa juuri näkynyt, muuta kuin valkokankaalla. Pidättäydyn kuitenkin sen pohtimisesta, että mikä ne mummot sinne elokuviin toi, koska Mr. Depardieuta ei voi kuin erittäin hyvällä tahdolla nykyisessä olemuksessaan väittää sydänten murskaajaksi. Mutta luonnehan se on luonnollisesti tärkeintä. Siis itse leffaan, niihin iltapäiviin Margueritten kanssa. Suosittelen elokuvaa hyvänä kesäleffana ja mahdollisuutena oppia (1) arvostamaan muita ihmisiä juuri sellaisina kuin he ovat (meille kaikille on tässä maailmassa tilaa), mahdollisuutena oppia (2) hidastamaan omaa elämäänsä ja (3) kuuntelemaan kirjallisuuden ranskalaisia klassikoita valkokankaalta (suuntana seuraavaksi kirjasto ja Ruton etsiminen). Näistä kaikista elokuva ehkä kuitenkin painottaa eniten sen kirjallisuuden ja itseensä tutustumisen kautta uusien oivallusten tekemistä ja niiden hyväksymistä sekä sitä, että maailmassa ei tarvitse olla kiire mihinkään (paitsi mummoja pelastamaan – mutta sehän on vain oikein ja kohtuullista). Myös mikäli olen asian oikein ymmärtänyt, niin alkuperäinen suomennos otsikolle olisi jotain ”joutilas mieli” vai vastaavaa – korjatkaa toki te asian osaavat ja onkin vaikea sanoa näin leffan jälkeen, että kumpi olisi ollut parempi otsikko. Elokuva kuitenkin keskittyy sinne iltapäiviin Margueritten kanssa, mutta toisaalta Mr. Chazerin mieli on kyllä ollut aika joutilas siihen asti – tavalla tai toisella. Elokuvalle pitää myös antaa näiden kesäleffojen keskellä tunnustusta siitä, että se rakentaa menestyksensä hyvään tarinaan, joka kantaa kyllä yli kaiken teknisen kikkailun ja siinä mielessä on varmasti virkistävä esitys kaiken 3D-ryminän keskellä. Ja ennen kaikkea haluan rohkaista elokuvan katsomista jo sen vuoksi, ettei sitten tarvitse ulvoa siellä äidin haudalla… tai jotain sinne päin, sillä elokuva loppuu hyvään toteamukseen siitä, että joskus sitä rakastaa toista todella kovasti, vaikka sitä ei välttämättä ääneen tule sanottuakaan tai oikein näytettyäkään. Että tämä teille kaikille ”kärä ja närä” tiedoksi, rakastan sinua.

Overall
Kokonaisarvosana.

Elokuvan esille nostaman kirjallisen lähestymisen jälkeen oli ihan pakko ryhtyä pohtimaan sitä, että missä elokuvissa kirjalla on ollut jonkinlainen osa. Mieleeni tuli vain kolme, että jos mieleesi pulpahtaa jokin muukin valkokankaalla kirjallisuutta hehkuttava teos, siitä olisi kiva kuulla. Omat oivallukseni olivat: Julie & Julia (2009). Elokuvassa Julie Adams päättää kokata Julia Childin kirjan “Masterin the Art of French Cooking” vuodelta 1961 läpi vuodessa pitäen aiheesta samalla blogia. Kaikkien (??) naisten rakastama Sex and the City (2008). Carrie Bradshaw luki Kiholle rakkausrunoja kirjasta “Love Letters of Great Men”. Kirjaa ei itse asiassa ole oikeasti olemassa, joskin aiheelle on annettava tunnustusta, sillä kuvitteellista teosta on varmaankin inspiroitunut kirja: Love Letters of Great Men and Women: From Eighteen Century To The Present Day vuodelta 1924. Ja viimeisimpänä tuli mieleeni Jane Austen Book Club (suom. Jane Austerin lukupiiri, 2007). Leffassa oli kylläkin tarkoitus lukea kuusi Jane Austerin kirjaa, mutta elokuvan hahmot taisivat itse kuitenkin edustaa enemmän niitä kirjoja ja niissä esiintyneitä arkkityyppejä (mm. Price and Prejudice, Mansfield Park, Emma, Persuasion, Sense and Sensibility).