Cannesin elokuvajuhlilla on jälleen kerran kisattu arvokkaan raadin katselmuksessa mielenkiintoisista elokuvallisista suorituksista. Arvovaltainen raati on myös taas jakanut palkinnot, lehdistö on saanut kuvansa valkokankaan valloittajista ja me elokuvien suurkuluttajat saamme jäädä arvailemaan mitä Cannesissa nähdystä tarjonnasta saapuu joskus Suomeen meidänkin nähtäväksemme. Viime vuoden Cannesin tuotannosta ja siellä elokuvayleisöä ihastuttavista elokuvista odottelen yhä nähtäväksi All Is Lost -elokuvaa sekä Palme dÓr:sta kisannutta Mr. Roman Polanskin elokuvaa Venus in Fur. Muutoin vuoden aikana on onnistuneesti nähty lähes kaikki Cannesissa väläyttäneet elokuvat (Blue is the Warmest Colour, Inside Llewyn Davis, Like Father Like Son, Nebraska ja The Past). Joten toivossa voi elää, vaikka sen toivon ja elokuvan Tampereelle saaminen voi kestää noin vuoden.
Kultaisesta palmusta (Palme dÓr) jälleen kerran kisasi lauma hyvinkin erilaisia elokuvia, joten olen onnellinen siitä, että tuomaristossa ei ole tarvinnut asiasta itse päättää. Sen sijaan saa vaan todeta, että so many movies – so little time. Ikävä kyllä tänä vuonna pohjoismaisia elokuvia ei löytynyt Kultaisen palmun tavoittelijoiden joukosta. Miesohjaajat olivat myös enemmistössä, sillä kisaajien joukosta löytyi vain kaksi naisohjaajaa. Varsinaisen elokuvamittelön ulkopuolella (ensi)esityksensä sai jälleen kerran kasa mielenkiintoisia elokuvia, joita voi hyvällä tuurilla odotella myös Tampereelle saapuvaksi Crace of Monaco lisäksi. How to Train Your Dragon 2 lisäksi olisi mielenkiintoista nähdä myös kiinalainen Coming Home (歸來 Gui lai) ja ranskalainen In the Name of My Daughter (L’homme qu’on aimait trop) sekä puhtaasti maisemallista syistä haluaisin myös nähdä australialaisen The Rover -rainan.
Mutta nyt siihen palkintojen jakoon. Tat-ta-raa, töt-tö-röö… Kultaisen palmun, Palme d’Or:n, vei tänä vuonna kotiinsa Mr. Nuri Bilge Ceylanin draamaelokuva Winter Sleep / Kış Uykusu. Elokuva vie katsojan takahikiälle pieneen paikkaan, jossa Aydin ja hänen vaimonsa Nihalin pitävät pientä hotellia. Mukana kuvioissa on myös Aydin erosta toipuvasta sisko Necla. Elokuva sijoittuu talveen, jolloin lumi sulkee hotellissa olijat sisäänsä ja ihmiset alkavat selvitellä välejään. Luvassa voi olettaa olevan jäätävää draamaa ja kunnon välien selvittelyä.
Viralliselle toiselle sijalle, Grand Prize-pystin kotiin saajaksi valittiin Ms. Alice Rohrwacherin elokuva Le meraviglie – The Wonders, joka käsitteli mehiläisenpitäjän perheen tyttären sielunelämää, kun sitä saapuu häiritsemään saksalainen nuorimies ja television kilpaohjelma, jota vetää Monica Bellucci. Elokuvassa on kuulemma havaittavissa omaelämänkerrallista pohjaa sekä draamallista osoitusta perinteisten elintapojen säilyttämisen vaikeudesta. Naisnäkökulmasta palkinnon saaminen oli miellyttävä asia, koska Ms. Rohrwacher oli toinen naisohjaaja useamman miehen kisajoukossa. Hyvä naiset!
Kolmas merkittävä palkinto Jury Prize jaettiin kahden elokuvan ja kahden iällisesti mielenkiintoisen ohjaajan kesken. Sen jakoivat Mr. Xavier Dolanin elokuva Mommy ja Mr. Jean-Luc Godard elokuva Goodbye To Language. Siinä missä Mr. Dolan oli osallistujien nuorin ehdokas (25-vuotias) Mr. Godard puolestaan oli kisan vanhin (83-vuotta). Ja tämä on hyvä pitää mielessä siinä kohtaa, kun miettii miten paljon miesten elokuvista tulee ymmärtämään ja millä tasolla niissä asioista käsitellään.
Mommy-elokuvassa leskeksi jäänyt Diane Desprésilla (Anne Dorval) on vaikeuksia teini-ikäisen poikansa Stevenin (Antoine-Olivier Pilon) kasvattamisessa. Stevenin äkkipikaisuudesta johtuen hän on kotikoulussa, mikä ei hänen äitiään innosta. Onneksi naapuriapu on lähellä ja sitä tarjoilee Kyla (Suzanne Clément), joka joutuu myös Stevenin rajojen koettelun kohteeksi. Luvassa on kipakkaa sananvaihtoa, rakkauden eri muotojen läpi käymistä ja ennen kaikkea rakkauden voiman oivaltamista menemättä liikaa lällydraaman puolelle.
Adieu au langage / Goodbye to Language -elokuva yrittää ohjaajansa Mr. Jean Luc Godardin mukaan tarjota ihmissuvun metaforista lähestymistapaa. Elokuvassa mies ja nainen tapaavat, tappelevat, tapaavat ja tappelevat. Jossain välissä koira haukkuu ja lapsi itkee. Tästä hurjan mielenkiintoisesta (?) juonesta johtuen katsoja on voinut joko nukahtaa tai poistua salista, eikä lainkaan ole silloin kuulemma ymmärtänyt elokuvan henkistä tarjontaa. Leffa kuulemma vie kokonaan ihan toiseen maailmaan, sitä kokemusta odotellessa.
Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnot menivät siis ei-englanninkielisille elokuville. Tämä on aina myönteinen yllätys ja osoittaa, että vakuuttavia elokuvia osataan tehdä ja markkinoida myös hollywoodlandian ulkopuolella. Mutta tähti-kultti ei ole toki hävinnyt minnekään, sillä parhaan elokuvan ohjauksen palkinto meni Mr. Bennett Millerille elokuvasta Foxcather. Foxcather on ohjaajan Mr. Bennett Millerin kolmas yritys valloittaa lisää Oscar-raatilaisia. Miehen aiemmat elokuvat Capote ja Moneyball olivat molemmat hyviä, eikä Foxcather varmasti tee tästä poikkeusta. Elokuva perustuu taiteellisin vapauksiin tosipohjaiseen tarinaan kultamitallipainijoista Mark Schultzista (Channing Tatum) ja hänen isoveljestään Davesta (Mark Ruffalo). Miehiä sponsoroi Team Foxcatcher, jota johti skitsofreenikkomiljonääri John du Pont (Steve Carell) kohtalokkain seuraksin.
Mielenkiintoista olisi myös nähdä Maps To The Star -elokuva. Se vaikuttaa olevan on tyypillinen Mr. David Cronenbergin raina, joka joko osuu katsojaansa tai jättää hänet pohtimaan näkemäänsä. Elokuvassa seurataan Weissin perhettä oma-apu-kirjoilla menestyksen luonutta psykoterapeutti-isää Staffordia (John Cusak), hänen vaimoaan Christina (Olivia Williams), joka yrittää toimia perheen 13-vuotiaan pojan Benjien (Evan Bird) managerina sekä heidän mielisairaalasta kotiutunutta tytärtään Agathaa (Mia Wasikowska). Kotiinpalunsa jälkeen Agatha ystävystyy näyttelijä urasta haaveilevan autonkuljettajan Jeromen (Robert Pattison) kanssa. Näiden kiemuroiden lisäksi mukaan on saatu myös muuta rinnakkaistarinaa, joten elokuva vaikuttaa todella lupaavalta ja riittävän kiemuraiselta. Mr. Julianne Moore sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon Cannesissa tästä roolistaan.
Parhaana miespäänäyttelijän Cannesin elokuvajuhlat puolestaan palkitsivat Mr. Timothy Spallin elokuvasta Mr. Turner. Mr. Turnerin ohjaaja Mr. Mike Leigh tekee näköisensä elokuvan taidemaalari J.W. Turnesista (Timothy Spall). Elokuva keskittyy taidemaalarin 25 viimeiseen elinvuoteen, jonne sisältyi taiteen luomisen lisäksi ihmissuhdekiekueroita. Mr.Turnerin elokuvan ensi-ilta on Suomessa lokakuun lopulla.
Näiden edellä mainittujen elokuvien lisäksi toivoisin Tampereelle saapuvan ainakin seuraavien elokuvien: The Homesman, Jimmy’s Hall ja Relatos Salvajes. The Homesman on Mr. Tommy Lee Jonesin yritys muuttaa ammatti näyttelijästä ohjaajaksi. Mr. Lee Jonesin ohjauksen alaisena Mary Bee Cuddy (Hilary Swank) rekrytoi George Briggsin (Tommy Lee Jones) saattamaan kolme henkisesti sairasta naista Tabithan (Hailee Steinfeld), Theolinen (Miranda Otto) ja Arabellan (Grace Gummer) Nebraskasta Iowaan vankkurikyydissä. Lännenelokuvat eivät aina onnistu vakuuttamaan yleisöä, mutta toivotaan tälle versiolla hyvää menestystä sen valitsemalla polulla.
Jimmy’s Hall – elokuvassa Yhdysvalloista Irlantiin kotinurkille palannut Jimmy Gralton (Barry Ward) avaa nuorille oman tapaamispaikkansa ’Hall:n”, joka ei miellytä kaikkia kotinurkkien virallisia tahoja. Tämän lisäksi elokuva valaisee niitä seikkoja, jonka vuoksi Jimmy Graltonista tuli Irlannin historian ainoa irlantilainen, joka on karkoitettu kotimaastaan. Elokuva on tyypillinen teemoiltaan sen ohjaajalle Mr. Ken Loachille, joka myös on kertonut elokuvan olevan hänen viimeisensä.
Damian Szifronin ohjaama Relatos Salvajes – Wild Tales koostuu kuudesta eri lyhyestä tarinasta, jotka liittyvät teemallisesti toisiinsa. Kolme ensimmäistä osaa Pasternak, The Rats ja Road to Hell tarjoavat vatsalihasten treenaamista kieron huumorin kautta. Niitä seuranneet Bombita ja The Bill tasapainoittavat hieman elokuvan alun hurjempia tunnelmia ja viimeinen osa Til Death Do Us Part osoittaa, että vihaisen naisen kanssa ei kannata temppuilla.
Tässä kohtaa hieman harmittaa se, että en ole elantoni leffoista ansaitseva leffabloggari ja siten päässyt istumaan Cannesiin klassikkojen pariin, sillä luvassa oli monta ja mieleenpainuvaa elokuvallista kokemusta. Vai voiko seuraavan listan elokuvista olla eri mieltä: Lost Horizon (1937), Jamaica Inn (1939), A Fistful of Dollars (1964) ja The Last Metro (1980). Klassikoiden joukossa oli toki paljon muitakin mielenkiintoisia ja havahduttavia elokuva, mutta nämä olisi ollut kiva päästä näkemään suurelta valkokankaalta. No, ehkä onni suosii cinefiilistä sydäntäni ja KAVA:lla olisi tulossa mielenkiintoinen syksy, jolloin elokuvakeskus Niagara antaisi mahdollisuuden taas historiassa taakse päin astumiseen. Mutta niitä odotellessa pitää tyytyä nauttimaan muista elokuvista. Leffateatterissa siis tavataan 🙂 🙂
Osastot: Elokuvia ja elämää