Outin Leffaopas

Betoniyö-elokuvassa 14-vuotias Simo (Johannes Brotherus) joutuu isonveljensä Ilkan (Jari Virman) piiaksi ja vanginvartijaksi viimeisenä yönä ennen Illkan vankilaan joutumista. Yötä edeltävä päivä on pitkä (ainakin tämän katsojan silmissä) ja sateinen yö sitäkin pidempi. Simon ja Ilkan kuvioita sekoittamaan tulee mukaan myös vastapäisen talon mies (Juhan Ulfsak), jonka toimintaa Simo ei ymmärrä ja siten halveksuu sitä.

Näyttelijäpuolelta tunnustusta mielestäni heikosta elokuvasta huolimatta on annettava herroille Brotherus ja Virman. Varsinkin Brotherus pystyi hyvin vangitsemaan sen itseään etsivän nuoren ajatuskulun ja vastaanottavuuden sille, miten ympäristön tärkeät ihmiset häntä muokkaavat. Tässä saa alkaa olemaan varovainen, mitä suustaan oikein ulos päästää. Kaikkia aikuisten juttuja ei tarvise uskoa tai edes kuunnella. Tämä tulee hyvin esille niistä kahdesta erilaisesta opetuksesta, jotka Simo saa yön aikana. Veljensä oppien mukaan maailma on paha paikka, jossa ihmiskunta tuhoutuu ja ihminen joutuu lopulta skorpionien syömäksi. Kun taas vastapäisen talon naapuri tarjoaa maailmassa olevan vain rakkautta ja pelkoa. Tunnustusta haluan myös antaa Mr. Virmanille loppusuoran tunteenpurkauksesta, se ei jättänyt edes minua kylmäksi kampelaksi.

Ohjaaja Ms. Pirjo Honkasalo on tunnetumpi dokumenteistaan kuin fiktioelokuvistaan, joista Tanjuska ja 7 perkelettä (1993) sekä Melancholian 3 huonetta (2004) ovat jääneet itselleni parhaiten mieleen. Vaikka mediassa Betoniyötä onkin hehkutettu vuoden kotimaiseksi kulttuuritapaukseksi, niin minua se ei vakuuttanut. Elokuva perustuu Ms. Pirkko Saision vuonna 1981 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. Kirjallisessa versiossa esille nousevat myös vahvasti väkivalta ja aggressio, joita on ehkä hieman siistitty valkokangasversioon jo ikärajaa tarkastellessa (K-12). Tätä vuoden kulttuuritapausta on myös kiitelty dialogista, joka hieman liian vittumainen minulle. Vuorovaikutukseen toivoisi muutakin kun v-ttu olet jotain, v-ttu olet näin kommentteja. Toki yritän ymmärtää, että tämä on osa tiettyjen ikäryhmien vuorovaikutustapaa ja oman maskuliinisuuden osoittamista, kun tunteita ei pysty muuten sanoiksi muuttamaan, mutta itseäni tämä häiritsi v-tun paljon. Eikö sitä suomalaista tunteenpurkausta ja tunnetilojen esittämistä saa muuten tuotua julki? Ilmeisestikään ei ainakaan Simon ikäryhmässä, mistä hyviä  todisteita ovat bussimatkat kaupunkiin yhdessä nuorisolaisten kanssa.

Visuaalisesti leffa on vedetty hyvin yksinkertaiseksi ja taiteelliseksi. Kaikkia savukiehkuroita, vedessä pullikointeja ja sateessa kävelyjä en vain pystynyt ymmärtämään niiden konkreettisen merkityksen ulkopuolelle. Ehkä ne katsojat, joilla on minua taiteellisempi ja syväulotteisempi näkymä saavat näistä enemmän irti. Betoniyö ei myöskään tarjoa turhia selityksiä tai täytä tilaa millään epäolennaisella, jotka ehkä olisivat kuitenkin auttaneet (ainakin minua) pysymään paremmin hereillä leffan aikana. Yksinkertainen voi kuitenkin olla myös vakuuttavaa minkä muun muassa Only God Forgives -elokuva osoitti. Sekään ei ollut dialogilla pilattu, mutta selvästi enemmän katsojaa juonellisesti ohjaava kuin nyt nähty Betoniyö. Nauttikoon ne, jotka siitä saavat enemmän irti siitä ja ammetakoon itselleen lisää täältä. Itse tunnustaudun täysin taiteettomaksi ihmiseksi tässä kohtaa.

Siis mitä?

Nyt voin sitten virallisesti tunnustaa, että en ymmärrä mitään elokuvista, niiden taiteellisuudesta tai koskettavuudesta, sillä en ymmärrä miksi Betoniyö on saanut niin hehkuttavaa loimutusta omasta erinomaisuudestaan. Sen sijaan elokuva oli pitkästä aikaa sellainen leffa, jossa (a) meinasin nukahtaa useamman kerran, (b) vaipua tylsyyteen ja (c) odotella sudokua pelaillen elokuvan loppumista. Pahoittelen takani istuneita (joita ei onneksi ollut kovin montaa). Mutta leffa oikeasti oli tooooosiiiii tylsä. Muut katsojat saavat ihan vapaasti olla muuta mieltä, mutta tätä daamia Betoniyö ei todellakaan sytyttänyt. Leffan pojot tulevat siitä, että se vihdoinkin loppui ja ehkä osoitti jonkinlaista jännityksen rakentamista loppusuoraa kohden. Pojoja tulee myös herroille Brotherus ja Virman, jotka osoittivat omilla eleillään ja ilmeillään enemmän kuin tarpeeksi miten elämä sattuu. Elokuvalle on toki annettava tunnustusta myös siitä, että se kuvaa hyvin nuoren miehen mielen järkkymistä ja sitä seuraavaa kärsimysnäytelmää. Mutta tämä kaikki sijoittuukin loppusuoralle, eikä enää aktivoinut aivojani suuremmin leffanautinnon suuntaan.

Overall
Kokonaisarvosana.

Betoniyön leimaaminen vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi asettaa mielestäni muut ehdokkaat altavastaajiksi. Itse nostaisin parhaaksi elokuvaksi jonkun muun, mutta kuten todettu, tämän taiteellisen rainan ymmärtäminen ei onnistu minulta. Siitäkin huolimatta, että yritän sitä aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Mikäli olet nähnyt nyt Betoniyön, voit mielessäsi pohtia miten se sijoittuu verrattuna muihin jo ensi-iltansa saaneihin vuoden kotimaisiin elokuviin, joita ovat muun muassa:

• Kaappari
• Vuonna 1985
• Rölli ja kultainen avain
• Tavarataivas
• Kaikella rakkaudella
• 21 tapaa pilata avioliitto
• Kerron sinulle kaiken
• Hilton! Täällä ollaan elämä
• Laulu koti-ikävästä
• Alaska Highway
• Mesenaatti
• Pystyssä
• Kekkonen tulee
• Tumman veden päällä
• Muisteja
• Silmäterä
• Oppipoika (Suomen Oscar-ehdokas)
• Selänne
• Leijonasydän
• Mieletön elokuu

Omia suosikkejani tähän mennessä kisaamaan vuoden parhaasta kotimaisesta elokuvan tittelistä ovat: Kaappari, Kaikella rakkaudella, Kerron sinulle kaiken ja Alaska Highway. Niissä on hyvä, yksinkertainen tarina, selkeä juoni ja dialogi, jossa on jotain mieltäkin aina välillä. Mutta kuten todettu, makuasioista ei sovi kiistellä. Joten jos Betoniyö osui ja upposi, niin nauti siitä kaikessa rauhassa, minä siirryn seuraavan elokuvan pariin.