Outin Leffaopas

Brittiläisen armeijan tuore tulokas Gary Hook (Jack O’Connell) joutuu eroon joukkuuestaan ja jää yksin keskelle pimeitä ja vihollisia täynnä kuhisevia Belfastin katuja päiväisen rymistelyn jälkeen. Edessä onkin Garyn elämän pisin yö hänen etsiessään turvallista tietä omien puolelle ja yrittäessä selvittää kehen hän voi luottaa ja keneen ei. Jokaisella vastaantulijalla kun vaikuttaa olevan omat intressinsä Garyn käyttämiseen omien etujensa ajamisessa ja yleensä niihin kuuluu Garyn hengiltä päästäminen.

Käsikirjoittaja Mr. Gregory Burke on tehnyt parhaansa moraalisen dilemman esiin nostamiseksi ja sodan vaatimien panosten esittämiseksi. Pohdittavaksi jääkin sitten vain se sukupuolinen valinta, sillä elokuvassa vain yhdelle naiselle on suotu jotain muuta kuin päivittelyä parempaa sanottavaa. Sota ei ole koskaan ollut sukupuoleton, eikä koskaan tule sellainen olemaan. Ensikertalainen ohjaaja Mr. Yann Demange ei ole valinnut liian helppoa aihetta. Ohjauskokemattomuudestaan huolimatta elokuva on suhteellisen realistinen ja rohkea kuvaus yöllisestä infernosta, joka varmasti herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan Belfastin kivisillä kaduilla. Tämä siitäkin huolimatta, että elokuvan pääosassa tietä kotirykmenttiinsä etsiä Gary ei ole mikään fanaattinen pyssynperässä heiluja. Sen sijaan hän on eksyksissä, kauhuissaan oudossa ja vaarallisessa ympäristössä. Belfastin sijasta elokuvan teeman voisi iltauutisten saldon mukaan sijoittaa lähes mihin tahansa sotaa käyvään maahan tällä hetkellä.

Vuoden 1971 valinta elokuvan aiheeksi ei ole sattumaa. Saman vuoden elokuun alkuun sijoittuu myös niin sanottu Belfast Bloody Sunday, jona aikana brittiarmeijan ja IRA:n välissä kahakoissa kuoli 11 siviiliä ilman selvää yhteydenottoa armeijan kanssa. Useimmat ammutuista olivat menossa auttamaan haavoittuneita, seisoivat armeijan parakkien tai paikallisen katolisen kirkon lähistöllä. Heitä olivat Francis Quinn (19); Hugh Mullan (38); Joan Connolly (50); Daniel Teggart (44); Noel Phillips (20); Joseph Murphy (41); Edward Doherty (28); John Laverty (20); Joseph Corr (43); John McKerr (49) ja Paddy McCarthy (44). Useimpia menehtyneistä ammuttiin selkään tai useita kertoja. Vainajien muistoa kunnioittaen sitä ei tule sekoittaa Derryn alueella sattuneeseen vastaavaan lahtaukseen, jossa tammikuun 30 päivä vuonna 1972 sai surmansa 26 ihmisoikeuksien puolesta marssinutta tai marssia seurannutta siviiliä. Uskonto- ja kulttuurinäkemysten välinen kriisi Belfastissa on vaatinut omat uhrinsa ja varmasti niitä vielä vaatii, vaikka paikkakunnalle on saatu jonkinlainen rauhan tasapaino.

Raskas matka turvaan

keskellä tuntematonta seutua. Elokuva 71 menee nopeasti asiaan ja pysyy siinä. Leffassa toki heilutaan ase kädessä riittävän paljon ja henkensä siinä menettää joukko ihmisiä. Samalla se kuitenkin osoittaa miten kaksinaamaista peliä kaduilla pelataan ja miten ihmisten hyvä moraali kuitenkin kantaa yllättävän pitkälle. Leffa koskettaa taatusti kaikkia niitä, joilla on kontaktipintaa aseellisiin levottumuuksiin sekä niitä, jotka pitävät tiivistunnelmaisesta elokuvasta. Ohjaaja on keskittynyt olennaisiin, pääosassa oleva O'Connell vakuuttaa ja leffasta poistuu paljon saaneena. Suosittelen sitä kaikille ikärajan saavuttaneille.Luvassa on verta, hikeä ja kyyneleitä.

Overall
Kokonaisarvosana.

Elokuvan kuriositeettina mainittakoon, että brittiläisen armeijan kokemuksen puoleen on viimeisten vuosien aikana käännytty usein hakiessa tietoa ja kokemusta katutaisteluista. Pohjois-Irlannin (lue ja ymmärrä: Belfastin) levottomuuksien vuoksi sillä katsotaan olevan sellaista kokemusta, mitä muiden maiden armeijoilla ei ole.

Ah, Belfast, niin ihana Belfast, sinne kaipaan aina takaisin ja ehkäpä joskus tiemme taas kohtaavat. Työni vei aikoinaan Belfastiin pidemmäksi aikaa ja sinä aikana sydämeni tuli totaalisesti menestyksi tuolle kaupungille. Sen levottomuuksista tuli osa omaa arkea, samoin kuin levottomuuksien aikana barrikaadien kiertämisestä, sen pohtimisestä miten pitkälle pääsee bussilla työpaikalle päin ja kenen suunnasta katua oikein asteli minne päin ja miten sen oman nahkansa saa siinä selitettyä turvaan ilman pelkoa polttopullon päähän saamisesta. Ihminen, joka ei sitä ole elänyt, ei sitä voi ymmärtää. Mutta kaupunki on ihana levottomuuksineen kaikkineen ja siellä tapahtuvat elokuvat koskettavat aina sydäntäni erityisen syvältä. Mikäli siellä bittiavaruudessa on toinenkin Belfastille sydämensä menettänyt ihminen, niin voimme yhdessä kuunnella pohjois-irlantilaista aksenttia ja nauttia seuraavista elokuvista. Mikäli taas Pohjois-Irlanti ja sen yhteiskunta elokuvan aiheena kiinnostaa suosittelen klikkaamaan itsensä tänne.

• A Belfast Story (2013)
• Good Vibrations (2013)
• Shadow Dancer (2012)
• Mickybo and Me (2004)
• Resurrection Man (1998)
• Divorcing Jack (1998)
• The Boxer (1997)
• Some Mother’s Son (1996)
• Four Days in July (1985)
• The Outsider (1980)