VALIKKO
feed
rss

Härmä

Ohjaaja J.P. Siili on yrittänyt tehdä uusimmasta elokuvastaan kunnon epookkileffan historialliseen ajanjaksoon kurkistamalla. Puukkojunkkareiden, eli häjyjen, joukosta siihen luulisi löytyvän syvällisempääkin sisältöä. Toki 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaata häiriköineet junkkarit olivat aikansa tyypillisiä rellestelijöitä ja hankkivat kannuksiaan häiriököimällä häissä, ajelemalla toisten hevosille, uhkapelaamalla, varastelulla ja öisen ulkonaliikkumakiellon rikkomisella. Näihin menoihin liittyi luonnollisesti tietenkin tappoja, murhia ja muita väkivaltaisia yhteenottoja puukon heilutuksen avittamana.  Oikeasti elämä on varmasti ollut haasteellista ja tunteita kuohuttavaa, muidenkin kuin junkkareiden keskuudessa, sillä aikanaan tarkasti säädeltyjä olivat muun muassa: tanssiminen, liikkuminen, kuokkavierailu, kortinpeluu, yleinen metelöinti ja joutilaisuus.

Yleensä valkokankaalla on pyritty romantisoimaan  ja jotenkin myös ihannoimaan häjyjen toimintaa, sillä heidän mentaliteettinsa on nähty osana Etelä-Pohjanmaan identiteettiä. Hyviä esimerkkejä valkokankaan puolelta tästä löytyy Suomi-filmin arkistosta, missä Mr. Tauno Palo on näytellyt Isoo-Anttia ja Mr. Yrjö Kantoniemi Rannanjärveä (Härmästä poikia kymmenen, 1950). Asia on sinänsä mielenkiintoinen, koska häjyjä ihannoitiin heidän virkavaltaa ja yhteiskuntaa vastustavan asenteensa vuoksi – meillehän ei ryppyillä. Samaan aikaan heitä kuitenkin pelättiin ihan samasta syytä. Muistettavaa tässä on kuitenkin se, että härmäläinen häjy tappeli vain kunniansa vuoksi – sen saavuttamiseksi, sen osoittamiseksi ja sen ylläpitämiseksi. Mitään ei saanut pelätä, vaan kunnon mies osoitti kunniansa puukkonsa kera.Tunnetuimpia puukon tupen heiluttajia ovat varmasti kaikille tutut Antti Isotalo, alias ’Isoo-Antti’ (1831 – 1911) ja  Antti Rannanjärvi (1828 – 1882).

Todellisina(ko??) syinä häjyilyn taustalla on kuitenkin pidetty kunnian osoittamisen sijasta nykyaikaankin hyvin sopivia teemoja: alkoholin väärinkäyttöä, turhautumista, nuorisorikollisuutta, väkivallan kierrettä ja virkavallan kehnoutta (lainsäädännön lepsuutta). Härmä-elokuvan näkökulmasta tämän turhautumisen oman tilan perimisen suhteen osuu hyvin Mr. Leppilammen esittämän hahmon harteille. Ilman omaa tilaa ei ole varallisuutta, mikä helposti nostaa kuumat tunteet ilmaan puukon seuraksi. Häjyily ainakin tässä muodossa vaipui historiaan Kauhavan ruman vallesmannin, alias Adolf Hägglundin, myötä, joka onnistui saattamaan Antti Isotalon ja Antti Rannanjärven oikeuden eteen. Pukareiden kaltereiden taakse saattamisen lisäksi 1800-luvun loppupuolella alkanut herännäisyyden ja siirtolaisuuden kausi sekä nuorisoseurojen ja raittiusliikkeiden tarjoamat toiminnanhalun ja seurustelun muodoiksi rauhoittivat omalta osaltaan nuorten uhittelun tarvetta.

Härmä-elokuva sijoittuu tähän itsensä metallisen ilmaisun kulta-aikaan 1800-luvulle. Sitä pidettiin  puukkojunkkareiden kulta-aikana Etelä-Pohjanmaalla. Historian perinteiden mukaan tila jää perinnöksi vanhimmilla pojalle. Varakkaan Välitalon viisas isäntä (Esko Salminen) on kuitenkin päättänyt testamentata tilansa nuorimmalle pojalleen tunnolliselle ja ahkeralle Matille (Lauri Tilkanen), joka on kihloissa naapuritalon tyttären Aino Kantolan (Pamela Tola). Tämä ei herätä kovin myönteisiä ajatuksia perheen vanhimmassa hulttioelämän omaksuneessa pojassa Eskossa (Mikko Leppilampi), joka tuli näin ohitetuksi perinnönjaossa puukkojunkkari seuransa vuoksi. Esko saakin perintöoikeuden turvaamiseksi apua äiteeltään (Lena Meriläinen), jonka avulla hän juonii ensin isäänsä ja sitten veljeään vastaan. Tämä todistaa samalla, että Pohjamaalla kaikki viisaus ei elä vanhoissa naisissa, niin kuin muissa elokuvissa on väitetty. Härmä elokuva kertoo tästä veljien välisestä välienselvittelystä koskien tilaa ja naapurin Ainoa. Se, joka uskaltaa tapella henkensä uhalla, hallitsee maita ja mantuja. Heidän ympärillä olevat ihmiset valitsevat sitten puolensa oman uskalluksensa ja puukon kärjen osoituksen mukaan.

Periaatteessa näinkin yksinkertainen juoni ja muutamissa päähenkilöissä pysyvä katselmus antaisi mahdollisuudet mielenkiintoiseen elokuvaan. Luvassa voi kuvitella olevan dramaa, nostettua jännitystä ja toimintaa. Niin – siis, kuvitella. Suuret tunteet ja tappelunnujakat romahtavat kuitenkin alkusekunneilla omiin kuoppiinsa. Välienselvittely kiehnaa ja kiehnaa ympäriinsä ja kun jotain tapahtuu, se on aina nopeasti ohi. Toki ymmärrän sen, että jos puukolla puhkoo pari ylimääräistä hemgitysreikää keuhkoihin, siitä ei enää mitään bondimaista toimintaa saada aikaiseksi. Mutta jos saataisiin aikaiseksi edes se toimintaosuus.

Elokuvan lopullista tyylisuuntaa oli aika mielenkiintoista pohtia. Siinä on tietenkin mukana perisuomalaista /peripohjanmaalaista puukkojunkkailua, mutta sen lisäksi sitä voi jollakin tapaa pitää suomalaisena lännenelokuvana, missä luotien sijasta heiluvat puukot. Ikävä kyllä tämä lännen filmien tyylinen tavoittelu kallistaa Härmän lopputuloksen enemmän spagetti-westernien puolelle. Elämää suurempaa toimintaa keinolla millä hyvänsä, siinäpä sitä Härmän efektiä. Sopasta löytyy kiellettyä rakkautta, perintöongelmia, murhia, petoksia ja luopiota. Suomalaista historiaa voi pitää suhteellisen mielenkiintoisena ja tältä pohjalta ehkä myös hyvin katsojaan uppoavana. Henkilökuvaus ja historiallinen draama ovatkin ehkä elokuvan parhaita puolia.

Härmä elokuvan arvioinnin näkökulmasta siinä esiintyvien näyttelijöiden suoritusta oli mielenkiintoista seurata. Paha on paha ja hyvä on hyvä. Tämä olisi tiukka tiivistys siitä, joka ei suurempaa avausta kaipaa, mutta yritetään nyt kuitenkin. Mr. Leppilampi moppitukkansa ja risupartansa alta edustaa kaiken pahan olemassaolon tiivistysmistä. Miehelle olisi suonut edes hieman laajempaa tunneskaalaa esitettäväksi ja siten hahmoa syvennettäväksi. Hän on kyllä vakuuttava ilkitöitä hengittävänä ja juonioa kutovana junkkarina, joka menee läpi harmaan kiven, sen puukon ja viinan avulla, haluamansa saadakseen.

Pahan totaalinen vastakohta on tietenkin sitten se totaalinen-naiivi hyvä. Mr. Tilkanen sentää saa vähän syvällisyyttä esittämäänsä tunnekirjoon valkokankaalla oikeuksiensa puolesta taistelevana kilttinä, mutta kuitenkin suhteellisen suoran selkärangan omaavana, veljenä. Mr.Tilkasen Matti-hahmo tippuu elokuvan aikana todella syvälle ja sieltä nouseminen on mahdollista vain peräänantamottomuudella ja päättäväisyydellä. Samaa laajempaa kuvausta olisin kaivannut Eskon selkään puukottavaan hahmooon. Molemmat miehet, Mr. Leppilampi ja Mr. Tilkanen ovat kuitenkin ulkoasultaan kuin tehtyjä suomalaiseen kansallisteokseen. Ikävä vain, että se jäi tällä kertaa hyödynnettäväksi vain ulkonäöllisellä taholla. Sillä miehillä olisi varmasti myös annettavaa parempaankin lopputulokseen kuin veren maku suussa olevaan pullisteluun ja kulmien alta kyyräilyyn.


Eskon ja Matin hahmojen rinnalle merkittäviksi hahmoiksi Härmässä nousee kolme muuta nuorta näyttelijää. Ensimmäinen heistä on Ms. Pamela Tola Ainon-roolissa. Hän sai, tuon ajan naisena, poikkeuksellisen runsaasti valkokangasaikaa häjymiesten rinnalla – kiitos tästä romanssirintamalle. Ms. Tola on varmastikin päivitetty versio jonkinlaisesta naissankarittaresta, mutta jää tästä huolimatta totaalisesti vikisevään rooliin omissa häissään. Härmän naiset tuntuvat lähinnä nalkuttavan tai möllöttävän riippuen suhteestaan Välitalon poikiin. Toinen merkittävä valkokangalla puukkonsa kanssa heiluva hahmo on Kalle-renki (Aku Hirviniemi). Hänen syvä lojaalisuutensa Mattia kohtaan jää kyllä avoimeksi, mutta hyvänä ja oikeudenmukaisuutta tavoittelevan hahmona, hän on jopa Mr. Tilkasen roolia uskottavampi. Kallelle olisin suonut mielenkiintoisemman lopun tässä elokuvassa.


Kolmas mielenkiintoinen hahmo on Eero Milonoffin näyttelemä häjy Koskela. Tätä miestä ei tekisi mieli tulla illalla pimeällä kujalla vastaan, ei edes vaikka roikkuisi hänen liivinliepeissään. Dialogia miehelle ei ole suotu paljon, mutta sitäkin enemmän sitten sitä uhittelun mallia ja puukon hiplailua. Tuo kulmien alta kyyräily ja mulkoaminen tehosivat ainakin pelotteluasteella minuun.

Itse en pohjalaista murreta kovin paljon väännä. Mutta myönteistä palautetta on siitä annettava. Se oli rikasta ja iloista kuunneltavaa. Todennäköistä onkin, että elokuvan nähdeiden keskuudesta nousee elävään elämään lentäviä lauseita, sananlaskuja tai muita elämää suurempia totuuksia. Murteensa puolesta elokuva voi kuitenkin olla haasteellista niille katsojille, jotka eivät ole vielä ihan sinuja oman kyspyytensä ja tunneilmaisunsa kanssa.

Elokuvaa oli kuvattu Seinäjoelle, Lapualla, Laihialla, Laitilassa, Kauhavalla, Kuortaneella, Ylihärmässä sekä Vaasan museoalueella. Jo siltä perusteelta oli mielenkiintoista nähdä, että miten paljon tunnistaa paikkoja, joissa itse omaa elämäänsä joskus harjoittanut. Autenttisiin paikkoihin ja boot-camp leirille osallistuminen on varmasti osaltaan vaikuttanut Härmä-elokuvan hintalappuun: 1,7 miljoonaa euroa. Suomalaisessa leffatuotannossa se on paljon. Toisaalta kuvausryhmä ei ihan helpolla lakeuksille päässyt, vaan törmäsi edelleen siellä hallitsevaan hyvin jääräpäiseen ylpeys-elementtiin: tänne ette tule meidän mainetta pilaamaan. Visuaalisella puolelle ei kuitenkaan tyydytty Luojan tarjoamiin mahdollisuuksiin, vaan pensseliin on selvästi tartuttu jälkituotannossa.

Visuaalisesti Härmä ei ole harmaa, vaan vihreä, ainakin pääasialliselta värisävyltään. Oikeasti tämä massiivinen virheys on lyönyt vähän yli. Ilmeisestikin jälkivärittäminen on mennyt vähän kuin photoshoppauksen puolelle. Vielä vähän vihertävyyttä maisemaan lisää, vielä vähän harmautta/tummuutta vaatteisiin lisää… Värit pistävät silmiin räikeän vastakohtaisina, eikä elokuvan aihe itsessään sellaista alleviivausta olisi tarvinnut. Ulos akkunasta katsoessa tällä hetkellä pienempikin vihertävän määrä olisi tuonut kesän helpomminki mieleen. Kuvaaja Mr. Jani Kumpulainen olisi saanut hieman hellittää tässä kohtaan.  Uskottavuutta on riittävästi muutenkin, eikä riskiä perinteisen epookki-elokuvan ylilyötiseen esittämiseen olisi. Mr. Kumpulainen vaikuttaa kuitenkin haltioituneen Härmän maisemista ja pakottaa katsojan myös siihen mukaan visuaalisella tykityksellään väkivallan purkautumisen uhan ja villin luonnon kuvaamisen kautta.

Härmä elokuva-arviointi: tyytyväinen katsojawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
J.P. Siili vyöryttää puukkojunkkarien jalanjäljissä valkokankaalle runsaasti uusia tuoreita näyttelijälupauksia vanhojen konkareiden rinnalle. Yhdessä tämä kokonaisuus tekee tästä epookki-elokuvasta visuaalisesti värikkään ja täysverisen pohjalaisen välien selvittely -elokuvan. Oman käden oikeus ja oman edun tavoittelu ei ole elokuvan teossa juurikaan vapissut, vaan valkokankaalle on tuotettu pohjalaista draamaa, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Visuaalisesti elokuva pysäyttää väriloistollaan ja draaman mukanaan tuoma tunteiden tulva ja niiden ilmaisutapa ylpeyden esittämisessä on käsin kosketeltavaa. Härmä näyttää ja tuntuu komealta. i.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.


Härmä elokuva-arvioijnti: tyytymätön katsojawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Elokuvana Härmä on ihan liian pitkä, niin kuin suomalaisille epookki-elokuville vaikuttaa olevan tyypillistä. Jossakin täytyy olla käsikirja, jossa lukee hyvän elokuvan muodostuvan seuraavista asioista: a) pitkä leffa – check, b) kansallisromanttiset maisemat – check, c) yksipuolinen tunnekirjo pääosaa näyttelevillä ihmisillä – check, d) tönkkösuolattu dialogi - check. Liiallisen pituuden lisäksi elokuva kärsii paikallaan junnaavista kohtauksista. Kärryillä vedetään kylätietä edes takaisin ja uhitellaan, niin että hikeä pukkaa päästä – asia tuli ensimmäisellä kertaa jo kyllä ihan selväksi. Elokuvan teemana oleva rakkaus-mentaliteetti saa kyllä kaivaa päätään tupen pohjalta mutta ehkä juuri siksi sopii elokuvaan. Lisäksi kesää tuli ikävä, sillä niin hyvin Mr. Kumpulaisen kamera on kuvannut pohjalaisia lakeuksia. Kärpäsen surina ja linnun laulu jäivät elokuvasta parhaiten mieleen. Siinäpä ne Härmän parhaat elementit. Tämä on sääli sinänsä, sillä paremmalla käsikirjoituksella tähtiparista Tilkanen – Leppilampi, olisi saatu paljooooon enemmän nautittavaa katseltavaa irti ja todellista häjyämistä Suomen villin lännen, Härmän, tyyliin.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Osastot: Draama, Kevyttä katseltavaa, Kotimainen, Väkivalta
Henkilöt: , , , ,
Kommentit

Vastaa

feedback