VALIKKO
terms

This Must Be The Place – Tämän täytyy olla se paikka

 

Viime vuoden Cannesilla esitetty This Must Be the Place on vihdoinkin täällä. Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos. Elokuvassa eläkkeellä jäänyt, erakoitunut ja parhaat päivänsä nähnyt pop-rocktähti kauteen jämähtänyt Cheynne (Sean Penn) saa tietää isänsä Yhdysvalloissa asuvansa isänsä kuoleman lähestymisestä. Lentopelkoinen Cheynne kuitenkin asuu Dublinissa vaimonsa Janen (Frances McDormand) kanssa, joten mies lähtee tapaamaan isäänsä laivalla. Cheynne saapuu kuitenkin perille liian myöhään ja saa kuulla isänsä etsineen koko ikänsä häntä piinannutta vartijaa Aloise Langea (Heinz Lieven) Auschwitzin vankileiriltä. Cheynne päättää viedä isänsä työn loppuun ja aloittaa oman road-trip matkansa Yhdysvaltojen halki. Tämä on elokuvan perusteema ja jo sellaisena varsin toimiva. Tähän kaikkeen on kuitenkin laitettu paljon muuta mukaan perinteisen road-trip elokuvan täytteeksi – onneksi näin.

Holokaustiin enemmän tai vähemmän liittyviä elokuvia ei olekaan näkynyt valkokankaalla pariin vuoteen. Vuonna 2008 niitä tarjoiltiin meille kolme: The Boy in the Striped Pajamas, Defience ja Oscar-pystinkin napannut The Reader. Näiden rinnalla lienee on parasta mainita kolme muutakin aiheutta vaikuttavastia käsitellyttä elokuvaa: Schidler’s List (1993), Life is Beautiful (1997) ja The Pianist (2002). Enemmistö näistä keskittyy historialliseen aikaan, joten siinä mielessä oli ihan mielenkiintoista seurata teemaan sopivaa elokuvaa, jossa eletään nykyaikaa ja koitetaan peitellä menneisyyttä siinä parhaan kykynsä mukaan. Kuinka kauan ihminen jaksaa peitellä menneisyyttään tai hakea oikeutta, elokuva pohtii myös tätä.

This must be place rainan käsikirjoituksesta ovat vastanneet Mr. Paolo Sorrentino ja Mr. Umberto Contarello. Ja heitä kohtaan voi vain esittää syvimmät kiitokset. Näin nokkelaa dialogia arjen keskellä elämisestä ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Sillä, vaikka elokuva etenee välillä suhteellisen verkkaisesti, niin sen dialogi ei petä missään vaiheessa. Ja erityisesti tämä tulee esille niissä tarkoissa havainnoissa mitä Cheyenne tekee ympäristöstään.

Mr. Pennillä on takanaan vaikuttavia rooleja, eikä tämä tee poikkeusta. Vuoden 2008 Milk toi hänellle hyvin ansaitun Oscarin ja tekisi mieli ehdottaa samaa Cheyennen roolille, vaikka elokuva itsessään tuskin tulee olemaan mikään massamenestys – ikävä kyllä. Mr. Penn esittää vakuuttavasti kajalin ja puuterin alla piiloittelevaa arkaa ihmistä, joka pelkää vastuunottoa omasta elämästään. Joten se ei yllätä, että ainakin tästä roolista sai enemmän irti, kuin hänen edellisestä elokuvassa The Tree of Life. Jo pelkästää se, että oppii näkemään miehen mummolasien takaa, piipittävän äänen keskellä vaatii melkoista panostusta niin Mr. Penniltä kuin katsojilta.

Ms. McDormand puolestaan tekee vähemmän näkyvää, mutta sitäkin vaikuttavaa suoritusta valkokankaalla. Tulen ikuisesti liittämään hänet sellaiseen klassikkoon kuin Fargo (1996), mutta viime vuosina naista on nähty muun muassa seuraavissa elokuvissa: Miss Pettigrew Lives for a Day (2008), Burn After Reading (2008), Transformers: Dark side of the Moon (2011). Ms. McDormandille vaikuttaa olevan tyypillistä, Mr. Pennin tavoin, hakeutua elokuviin, joista voi etsiä syvempää sanomaa ja jättää siten nämä niin sanotut kassamagneetit muille näyttelijöille.

Elokuvasta ei voi puhua ilman mainintaa sen musiikista. Elokuvan nimi tulee amerikkalaisen vaihtoehtorockyhtyeen Talking Heads kappaleesta ”This must be the place (Naive Melody)”, joka myös kuullaan yhtyeen itsensä esittämänä elokuvassa. Yhteen esiintyminen jäi vaivaamaan, sillä olin varma, että olin nähnyt heidän aiemminkin valkokankaalla. Aikani muistikopukoita kaiveltuani sieltä nousi esiin yhtyeen rockumentti Stop Making Sense (1984). Rockumentin ohjasi Mr. Jonathan Demme, joka myöhemmin osoitti ohjauksellisia taitojaan myös sellaisten elokuvien parissa kuin Silence of Lambs – Uhrilampaat (1991), Philadelphia (1991), Beloved (1998) ja Rachel Getting Married (2008). Mr. Demmen tuotoksille on tyypillistä se, että hän sallii näyttelijöiden katsoa suoraan kameraan päin.

http://www.youtube.com/watch?v=2iR4WNJ6sgY

(Aika makee taustarekvisiitta – millähän turvavyöllä tuo nainen oli oikein kiinnitetty tuoliinsa?)

Musiikkiin lienee liittyy myös elokuvan kuvitteellisen bändin nimi: Cheyenne and the Fellows oli saanut vaikutteita englantilaisesta Siouxsie and the Banshees punk-bändistä, nimensä puolesta. Cheyennen paikalleen pysähtynyttä hahmoa puolestaan käsikirjoittajan mielessä oli inspiroinut The Cure yhtyeen solisti Robert Smith, joka oli myös omaan aikaansa pysähtynyt esityksissään vuodesta toiseen. Itse asiassa miehet voisi laittaa vierekkäin ja yhtäläisyyksiä löytäisi enemmän kuin laki sallisi. Tai sitten on tyydyttävä toteamaan, että Mr. Penn on tainnut seurata tavallista enemmän Mr. Ozzy Osbournen nykyistä habitusta.

Road tripwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
tien päällä ja sisäisenä kasvuna, joka pakottaa myös katsojaa pohtimaan kumpi on tavoiteltavampaa: kosto vai anteeksiantaminen. Tai vastaavasti sitä, miksi pelkäämme ottaa ratkaisevan askeleen eteenpäin ja kasvaa aikuiseksi. Ohjaajan kuvaama Yhdysvalta on myös poikkeuksellisen hyvä ja rikas kuvaus sen väestöstä. Sillä näinkin laajaa kuvausta erilaisista amerikkalaisista en ole pitkään aikaan (jos ikinä) nähnyt missään elokuvassa. Miten paljon elokuva sitten esittää holokaustiin liittyvää draamaa onkin toinen juttu, kyse lienee enemmänkin siitä, miten kaiken tekemänsä kanssa pystyy elämään. Elokuva on hauska, koskettava ja täynnä nokkelaa dialogia. On todella sääli, jos se ei saavuta suuria katsojamääriä, joten suosittelen sitä kaikille, jotka tietävät oikeasti mitä haluavat ja ovat matkalla sinne, tai jotka haluavat olla matkalla itseensä, mutta eivät ole vielä ensimmäistä askelta ottaneet. Otetaan elämästä ilo irti! Joskin on myönnettävä, että joidenkin kohdalla tämä voi olla vaikeaa, sillä elokuva on myös parhaimmillaan / pahimmillaan hyvinkin pitkäveteisen oloinen, joskin se ei jää junnailemaan paikoilleen liian pitkäksi aikaa. Hahmojen kehityksen seuraaminen on kuitenkin elokuvan yhtä hyvää antia, joten se on pitkäveteisyys on silloin helppo antaa anteeksi.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Vuoden paras elokuva, vaikka se on helppo sanoa tässä vaiheessa vuotta.  Joka tapauksessa, tätä leffaa on myös vaikea nitistää, sillä Mr. Pennin suoritus on jälleen kerran huippuunsa hiottua.  Hyvää työtä on aina kiva seurata.

Mr. Penn / Cheyenne tuntuu pystyvän ottamaan rauhallisesti maailman sellaisena kuin se vastaan tulee. Suotakoon meille jokaisella jotain tästä omalle tyylille sopivaksi. Joten nyt vaan puiston penkille tai kaffilaan istumaan ja miettimään, että mitä se maailma meille oikein antaa ja haluammeko ottaa sen vastaan.

search Osastot: Draama
Henkilöt: feedback
Kommentit

Vastaa

site-map