VALIKKO

Elokuvafestivaaleja – osa 1/3 Eurooppa

 

Vaikuttaa siltä, että (pahaksi) tavaksi on tullut yhdistellä blogissa esitettyjä filmejä välillä filmifestivaaleihin tai erilaisiin palkintopysteihin, joten katsoin velvollisuudeksen kartoittaa tätä aluetta lisää blogissani.. Elokuvafestareitahan on satojatuhansia, joten niistä kaikista en edes (onneksi) tiedä, mutta joitakin olen pyrkinyt enemmän tai vähemmän tarjontansa vuoksi seuraamaan. Myönnettävä toki on, että valinnan kohteiksi ovat varmaan osin osuneet samat, mitä media meille muuallakin esittää. Joka tapauksessa koska näitä festareita on tosiaan pullahtanut esiin kuin sieniä sateella, koin parhaaksi esittää ne jatko-osina. Ensiksi siis matka Eurooppaan ja sitten sinne rajojen ulkopuolelle ja lopulta tiukka mutka takaisin kohti koto-Suomea… Nyt lähemmän tarkastelun alla olevista festareista Berliinin, Cannesin ja Venetsian leffafestivaaleja on pidetty merkittävinä esityspaaluina (ainakin) Euroopassa ja jo pelkästään sen vuoksi on yleensä mielenkiintoista seurata, mihin elokuviin ja tyylimuutoksiin niissä kiinnitetään huomiota. Mitä meille oikein tarjoillaan? Ja missä ihmeessä ne elokuvakauppiaat oikein käyvät ostoksilla?

Kaikille leffajuhlille vaikuttaa kuitenkin olevan tyypillistä muutamat peruspiirteet. Yleensä ne pyrkivät profiloitumaan tiettyyn tyylilajiin, kuten Sundance indie-filmeihin ja Sitges kauhuun ja fantasiaan. Elokuvien esittämisen yhteyteen on usein ängetty nuorten lupausten bongausleiri sekä mahdollisuus päästä valkokangasta lähemmäksi elokuvan tekemiseen liittyvien ihmisten kanssa. Itseltäni moiset taidot uupuvat ja olen kiinnostunut – vain ja yksinomaan – niistä valmiista lopputuotoksista: elokuvista valkokankaalla. Tällöin elokuvajuhlien pääteema, useiden elokuvien esittäminen ja niistä nauttimaan pääseminen, osuu likimmäksi pientä cinefiilistä sydäntäni. Harmikseni (tai omaksi onnekseni) on tosin todettava, että suurin osa niillä esitetyistä elokuvista ei koskaan rantaudu Suomeen. Tästä (ja pienoisesta ajanpuutteesta) johtuen olen koittanut keskittyä niihin palkintoja tai muita mainintoja saaneisiin rainoihin. Hyvällä onnelle ne löytävät myös oikean reitin tänne perä-Pohjolaan, eikä niiden perään tarvitse matkustaa 200 kilometriä kauemmaksi (tai kovin pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle).

 

Venetsian elokuvajuhlat

Historian ensimmäinen filmifestivaali, Esposizione Internazionale d’Arte Cinematografica, järjestettiin Venetsian Lidon saarella vuonna 1932. Kiitos tästä kuuluu kreivi Giuseppe Volpille. Kiitokset voi myös esittää festivaaleille, sillä ne ovat pitäneet pintansa siitä lähtien ja esittäneet sekä palkinneet sen jälkeen lähes vuosittain elokuvia ja näyttelijöitä aina elo – syyskuun vaihteessa. Koska italialaiset osaavat draaman taidon, se ei yllätä, että festivaalit ovat yksi osa Venice Biennale, modernin taiteen festivaalia. Ehkä Tampere taideyönsä kanssa ja Tampereen elokuvafestivaalit voisivat ottaa tästä jotain vinkkiä omien resurssiensa yhdistämiseen.

Tyypillisen elokuvafestivaalin tavoin Venetsiassa jaetaan erilainen kasauma erilaisia palkintoja. Niistä merkittävimpänä pidetään parhaalle elokuvalla annettavaa Kultaista leijonaa (Leone d’Oro) ja Volvi Cup-palkintoa (Coppa Volvi), joka annetaan parhaalle mies- ja naisnäyttelijälle. Kaiken kaikkiaan festivaaleilla annetaan reippaasti yli sata palkintoa. Vuonna 2010 kultaisen leijonan vei mukanaan Sofia Coppolan elokuva Somewhere, kun taas Coppa Volvi puolestaan meni Mr. Vincent Gallon poliittisen trillerin esittävälle Essential Killing elokuvalle (sitä yhä tänne Tampereelle odottaessa…) Viime vuoden syyskuussa vastaavat palkinnot menivät seuraavasti: Kultainen leijona (Leone d’Oro) lähti parhaasta filmistä Venäjälle ohjaaja Alexander Sokurovin teoksesta FAUST. Volvi Cup-tasolla tuomaristo puolestaan vakuuttui parhaiten miesten suorituksista Mr. Micheal Fassbenderin suorituksesta elokuvassa Shame ja naisten kohdalla Ms. Deanie Yip panostuksesta elokuvassa Tao Jie (A Simple Life).

Mainitsemin arvoista Venetsian elokuvajuhlien yhteydessä on suomalainen vierailu siellä. Vuonna 2008 Jukka-Pekka Valkeapään elokuva Muukalainen (The Visitor) kävi ottamassa sieltä vauhtia maailman valloitukseensa. Mikäli italiainen kulttuuri ja ainakin vielä toistaiseksi kelluvat saaret kiinnostavaa, tunnelmaa voi lähteä haistelemaan syyskuun alkupuolella.

 

Locarnon elokuvajuhlat

Vuodesta 1932 ei ollut pitkä matka eteenpäin ja Venetsia varmasti osaltaan innoitti toista yhdestä vanhimmista elokuvafestivaaleista, sveitsiläistä Locarnon filmifestivaaleja, Festival del film Locarn. Siellä elokuvat pääsivät ensimmäisen kerran ihasteltaviksi vuonna 1946. Locarnon festareille on tyypillistä elokuvien näyttäminen ulkona massiiviselle 26 x 14 metriä valkokankaalle Piazza Grandessa (sinne muiden innokkaiden 8000 ihmisen joukkoon tahdon vielä joskus mahtua ja antaa ääneni vaikuttaa yleisön suosikki elokuvaan). Elokuun iltansa voisi kuluttaa huonommallakin tavalla. Ja hyvän elokuvan kohdalla tässä kohtaa voi varmasti todellakin puhua massahysteriasta.

Näin kiitettävän ison valkokankaan kanssa leffan todennäköisesti näkee suhteellisen hyvin myös takarivistä.

Venetsian tavoin Locarnossa palkinnon muodossa on petoeläin mukana. Sen filmifestivaalin pääpalkinto on kultainen leopardi (Pardo d’oro), joka annetaan parhaalle elokuvalle. Muita merkittäviä palkintoja, useiden joukossa, ovat Kunnia leopardi (Pardo d’onore Swisscom), joka myönnetään merkittävistä saavutuksista elokuva-alalla sekä Prix du Public UBS (yleisön suosikki, sieltä 8000 katsojan keskuudesta nouseva mielipide) palkinto. Yleisön suosikeista viime vuodelta yhdyn täysin rinnoin vuoden 2008 voittajaan: Son of Rambow, oli hyvä valinta. Lisäksi Locarnossa omia taitojaan on esitellyt muun muassa ohjaaja Jalmari Helander Rare Exports elokuvan voimin vuonna 2010.Viime  vuonna kultainen leopardi loikkasi Sveitsi-Argentiina yhteistyön tuloksena elokuvalle Abrir Puertas Y Ventanas (Back to Stay) ja yleisön suosikiksi, Prix du Public UBS, nousi puolestaan kanadalainen Mr. Philippe Falardeaun elokuva Monsieur Lazhar. Jos paikan päälle mememinen kiinnostaa ja yleisön suosikkielokuvan valintaan osallistuminen innostaa, lomaansa voi alkaa suunnitella sijoittamaan 1. – 11.8.2012 väliselle ajalle.

 

Cannesin elokuvajuhlat

Elokuvista innostuneet ihmiset olivat varmasti myös mielissään seuraavanakin vuonna 1947, kun maailmaan pullahti ranskalainen Cannesin filmi festivaalit. Yleensä toukokuussa järjestettävä festivaali on pitäytynyt petoeläinten ulkopuolella ja palkitsee filmejään paremmin maisemiin soveltuvin palmuin. Arvostetuin palkinto on parhaalle elokuvalle annettava kultainen palmu (Palme d’Or). Sen lisäksi jury jakaa Grand Prix palkinnon (Grand Prix) ja juryn palkinnon (Prix du Jury). Cannesin merkitystä palkintojen jakamisessa ja elokuvien esille tuomisessa ei voi aliarvioida, sillä se on yksi maailmanmarkkinoiden vilkkaimmista elokuvien kauppapaikoista (Marché du Film).

Palkinnoista kisaamassa Suomesta on ollut lähinnä Mr. Aki Kaurismäen elokuvia. Tyrkyllä ovat olleet Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006) sekä nyt myös Le Havre (2011). Mr. Kaurismäelle tyrkyllä oleminen on ollut palkinnollisesti kannattavaa, sillä hän sai Grand Prix palkinnon Mies vailla menneisyyttä elokuvasta, samoin Hannibalia esittänyt Tähti-koira sai epävirallisen Palme Dog-palkinnon samasta elokuvasta. Cannesin viime vuoden tarjontaa voi käydä pistäytyä katsomassa tästä. Lisäksi Cannesista maailmanmarkkinoille laajempaan levitykseen ovat pyrkineet Suomesta muun muassa vuonna 2009 Johanna Vuoksenmaan elokuva, joka  pohti onko elämää ennen kuolemaa Toinen jalka haudasta (One Foot Under) turvin. Markkinoilla menestystä maailmanlaajuiseen jakoon puolestaan yritti vuonna 2011 muun muassa Prinsessa (Princess).

 

Berliinin elokuvajuhlat

Elokuvien Euroopan valloitus jatkui vuonna 1951, jolloin maailman ensi-illan sai saksalainen Berliinin kansainvälinen filmifestivaali. Se otti myös askeleen takaisin petoeläinten suuntaan antamalla karhuja palkinnoksi hyvin menestyneille elokuville ja niiden tekoon osallistuneille. Festivaalien koosta kertoo jotain se, että se esittää yli 400 elokuvaa (se ehkä alkaisi riittämään jo minullekin) kaikista maailman kolkista. Näiden massojen joukosta noin 20 elokuvaa pääsee tavoittelemaan kultaista (Golden Bear) tai hopeista karhua (Silver Bear). Viime vuonna Berlialessa Kultaisen karhun parhaasta elokuvasta sai Nader ja Simin: Ero. Sama elokuva keräsi myös parhaan näyttelijän ja näyttelijättären palkinnot. Palkinto meni mielestäni oikeaan osoitteeseen. Palkintojen jakamisen lisäksi vuoden alussa järjestettävillä festivaaleilla tapaavat European Film Market (EFM) vaikuttajat, jotka myös osaltaan määräävät siitä, mitä me sieltä valkokankaalta oikein töllötämme. Vuonna 2011 Berlinalen marketissa oli tarjolla myös Olli Saarelan Harjunpää ja paha pappi (Priest of Evil).

 

Annecyn elokuvajuhlat

Annecy International Animated Film Festival on vanhin animaatioille omistettu filmifestivaali. Se pääsi ensimmäisen kerran maailmalle 1960. Festivaali pidetään kesäkuun alussa Annecyssä Ranskassa. Alun perin se oli suunniteltu pidettäväksi vain joka toinen vuosi, mutta kysynnän ja tarjonnan lakien maailmassa, festivaalia on pidetty vuodesta 1998 lähtien vuosittain. Erilaisten animaatiotekniikoiden lisäksi elokuvafestivaaleille on ominaista se, että se ottaa kilpailuluokkiin mukaan myös internettiin tehtyjä rainoja. Tekniikoiden vaihtelevuudesta kertovat mielestäni hyvin sen parin viime vuoden voittajaa. Vuonna 2009 Coraline korjasi potin kotiinsa ja viime vuonna, 2010, Fantactic Mr. Fox. Viime vuonna kristallisen palkinnon pokasi ranskalainen elokuva Le Chat du Rabbin (The Rabbi’s Cat – Rabbin kissa). Sekä Coraline että Mr. Fox ovat  näyttäytyneet myös Tampereella, joten voi hyvällä odotusarvolla odottaa uusintakin tuotosta tänne joskus pääseväksi.

Käsittääkseni viimeksi vuonna 2008 suomalaiset animaatiot olivat edustettuina Annecyn festivaaleilla. Mukana oli tuolloin Katarina Lillqvistin Uralin Perhonen (Far Away from Ural), Sanna Vilmusenahon Varjoleikki (Shadow Play) sekä Hannu Lajusen ja Tomi Riionheimon Tango Finlandia.

 

Sitgesin elokuvajuhlat

Jollakin sairaalla tavalla seuraan myös SITGES:n (SITGES Festival Internacional de Cinema Fantàstic de Catalunya) festareiden antia, vaikka omat hermot eivät välttämättä kestäisi kaikkia niitä elokuvia ja sinne leffaa pitäisi raahata henkiseksi tueksi useampi kuin yksi ihminen. Sitges keskittyy kauhuun ja fantasiaan, joista se kauhu osuus tuottaa ongelmia. Mutta muuten lokakuu ja Espanja kuulostaa ihan kivalta kokonaisuudelta. Festivaalit alkoivat siellä jo vuonna 1967, ja Maria palkintoa elokuvien tekijöille on jaettu vuodesta 1971 lähtien.

Suomalaista edustusta festareilla ovat esittäneet vuonna 2008 A.J. Jannilan ohjaama Sauna ja vuonna 2010 Jalmari Helanderin ohjaama Rare Exports, joka korjasi Maria-palkinnon itselleen useammassa eri luokassa. Festareilta meitä tuli myös ilahduttamaan siellä hyvin menestynyt Rodrigo Cortésin elokuva Buried.Viime vuonna menestymistä palkintojen keräämisessä hankkivat Kevin Smithin Red State ja Tampereella tälläkin hetkellä pyörivä Joe Cornishin elokuva Attack the Block. Rohkelikoille tervemenoa elokuviin. Mielenkiinnolla odottelen tämän vuoden antia.. on sieltä joka tapauksessa aina jotain katsomisen (ja hermot) kestävää tullut.

Elokuvajuhlia siis Euroopan mantereella riittää omaksi ja muiden tarpeeksi. Mielenkiintoista on lähinnä se, että niissä esitettäviä tuotoksia jaksaa seurailla enemmän tai vähemmän innokkaasti vuosi vuoden jälkeen. Mutta sitäkin enemmän aina välillä ihmettelen sitä, miksi ihmeessä petoeläimet ovat päätyneet pystin muotoon. Toki se tuo kivaa vaihtelua pallojen ja naishahmojen keskelle, mutta eikö taiteeseen vahvasti liittyvä alue, ole todellakaan keksinyt mitään repäisevämpää?

contact Osastot: Elokuvia ja elämää
Henkilöt:
Kommentit
search

Vastaa

podcastmail