VALIKKO
help

Crazy Heart – Hullu sydän

Elokuva on kuin vanha kunnon country-laulu: Hold on to you. Se lähtee liikkeelle pehmeän tempon mukana, esittelee elämän kurjuuksia, välillä menee vähän paremmin ja loppu voi sitten yllättää kaikki. Sillä vaikka cowboy kaipaisi sitä rakastaan Perussa, Kiinassa (missä lie), niin siitä huolimatta hän voi valita sen ratsunsa ja köpötellä kohti auringonlaskua oman Jolly Jumperinsa kanssa.

I been loved
And I been alone
All my life I been a rolling stone
Done everything that a man can do
Everything but get a hold on you
Done everything that a man can do
Everything but get a hold on you

I been blessed
And I been cursed
All my lies have been unrehearsed
A wall of fire that I walk through
Only trying to get a hold on you
A wall of fire that I walk through
Only trying to get a hold on you

I saw you waiting at the gate
But I arrived a moment late
I saw you shed a single tear
But still I can’t get there from here

I been high
And I been low
I been people that I don’t know
I been to China and old Peru
Only trying to get a hold on you
Been to China and to Peru
Only trying to get a hold on you
Only trying to get a hold on you

Crazy Heart elokuva kertoo uran loppusuoralla olevasta kantrilaulajasta Bad Blakesta. Tyypillisen mielikuvan mukaan (ei siis Dolly Partonia mukaillen, vaan sitä lauluntekijöiden angstia) hän on lähes rappioalkoholisoitunut ja ura hävinnyt takavasemmalle sen myötä. Sinnikkäästi Bad kuitenkin kiertää tuppukylien keilahalleja ja muita yleisömenestyspaikkoja – yksin, rämällä lavamaasturillaan, maailmaa parantaen visky-pullon ja kitaransa avulla. Julkisessa keskustelussa on väännetty yllättäen kättä siitä, ketä Bad Blake hahmo muistuttaa. Ja tähän ei nyt suoranaista vastausta ole saatu. Itse voin hyvillä mielin yhtyä siihen kannanottoon, että Bad:ssä on varmaan vähän meistä jokaisesta – humaanisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta jos taas mennään etsimään niitä kantritähtiä roolin innoittajina, niin seuraavia voisi kuulemma harkita: Johnny Cash, Willie Nelson. Waylon Jennings ja heidän kaikkien (sekä monen muun) sekoitusta. Oli niin tai niin, Jeff Bridges tekee Badin hahmosta inhimillisen, läheisen ja kantrille tyypillisesti jollakin tapaa surkuteltavan.

Vihdoinkin Mr. Bridges myös sai Oskarin roolisuorituksestaan. Tarjolla tämä pysti on ollut peräti viisi kertaa vuodesta 1972 lähtien, mutta aina mennyt ohi suun. Ja nyt sen tullessa hyvästä roolisuorituksesta, en voi olla kuin samaa mieltä jakovaliokunnan (mitä lie) kanssa. Mielenkiintoista on tietenkin se, että pysti löysi tiensä (taas) sellaisen roolisuorituksen luokse, jossa kyse on päähän potkitusta henkilöstä, joka sitten nousee uuteen kukoistukseen Feniks-linnun tavoin (ja tässä kohtaa kyllä se ”äkillinen” raitistuminen oli todellakin Feniks-lintu kamaa). Mutta ei silti, kyllä Mr. Bridges osaa näytellä. Tämän vuoden elokuvissa se on tullut muun muassa todistetuksi ”Vuohia tuijottavat miehet”-kohdalla. Mutta aina voi jäädä pohtimaan, että mikä tuossa alkoholismin palkitsemisessa niin viehättää?? Alkoholismi ja sen mukanaan tuomat käänteet tuntuavat vetoavan Oscar-lautakuntaan.  Jeff Bridgesin lisäksi muita alkoholistin roolista Oscarin saaneita näyttelijöitä ovat muun muassa Nicolas  Cage (1995) – Leaving Las Vegas, Dorothy Malone (1956) – Tuuleen kirjoitettu, Humbrey Bogart (1951) – Afrikan kuningatar ja James Steward (1940) – The Philadelphia Story-skandaalihäät.

Koska kyse on amerikkalaisesta elokuvasta (ihan oikeasti, tämä tuntuu olevan perusformaattikamaa siellä), tarinalle pitää saada onnellinen loppu – tavalla tai toisella. Aivan kuin joku elokuvalautakunta sanelisi ehtoja sille, että jokaisella filmillä 1) täytyy olla selvä juoni, 2) sen tulee päättyä selvästi johonkin (yleensä sitten se happy end, ettei katsojille tule paha mieli), 3) pääosan esittäjällä (esittäjillä) tulee olla tosi selvä syy omaan toimintaansa (elämä potkii päähän, jne.). Ja sitten tietenkin tuntuu vielä siltä, että välillä näitä kaikkia edellä mainittuja asioita alleviivataan musiikin kanssa tai ilman. Riippuen vähän siitä, miten tyhmänä vastaanottajia (katsojia) pidetään – tai tietenkin näin hienosti sanottuna, miten helpolla katsojat halutaan päästää.

Tällä kertaa filmin happy end-osuus tulee osin toimittaja Jeanin avulla. Maggie Gyllenhaal esittää Jeanin roolin Badiin ihastuvana ja häntä haastattelevana toimittajana hyvin. Suhteella, kuten kaikilla sellaisilla, on omat ongelmansa, mutta ei anneta niiden liikaa häiritä. Mrs. Gyllenhaal yhdessä Mr. Bridgesin kanssa tekee elokuvasta lämpimän ja elämänmakuisen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ja jopa joissakin kohtia suhteellisen rehellisen tuntuisen.

Totaalisen yllätyksen elokuvassa tekee Colin Farrellin roolittama kantrilaulaja Tommy Sweet. Sweet ja Bad olivat aikoinaan parhaita kamuja. Nyt on vain niin, että Sweet on median ja Amerikan suosikki, Bad ei. No nimistähän tämän pystyi jo aika hyvin päättelemään. Joka tapauksessa Sweet haluaisi auttaa Bad:ä, Bad ei halua apua. Aika uhmaikäistä käytöstä rappioalkoholistilta, tai sitten totaali marttyyriutta. Päätä itse. Yllätys tuli siinä muodossa, että Mr. Farrell (samoin Mr. Bridges) laulaa itse elokuvassa esittämänsä kappaleet. Oho!!! Aika hyvin irlantilaiselta ”koviksia” yleensä näyttelevältä hemmolta – muuttua amerikkalaiseksi kantrilaulajaksi. Ja samassa yhteydessä on myönnettävä, että vähän aikaa aivoilta kului tämän formaatin hyväksymiseksi.

Ah tätä maailman surkeutta ja sen surkutteluawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Ihminen sitten niin tykkää rypeä välillä itsesäälissä ja täytyy kyllä myöntää, että elokuvan tarjoaman äänimaiseman kanssa se onnistuu suhteellisen hyvin. Minua ei sitten yhtään yllätä, että kappale The Weary Kind nappasi parhaan laulun Oskari-pystin. Vaikka itse kyllä kannatan alussa olevaa Hold on to You—kappaletta. Muutenkaan Bad:n kulkemissa maisemissa ei ole mitään vikaa. Kai meissä jokaisessa asuu pieni preerialle kaipaava ihminen.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Mr. Bridges on siis totaalisesti ansainnut pystinsä ja toimiikin elokuvan kantavana voimana vahvan ja osaavan ammattinäyttelijän tavoin. Bad muuttuu eläväksi ja todellisen tuntuiseksi hahmossa hänen käsissään. Ja onneksi tälle on myös elokuvassa annettu tilaa. Lisää valkokangas tilaa olisin halunnut Robert Duvalille, joka näyttelee Badin taustajoukoissa merkittävää henkilöä Wayne:a. Ymmärrän toki, että filmiaika on rajallista, mutta jostain muusta olisi ehkä voinut karsia jotain pois ja antaa sen ajan Mr. Duvalille ja siten syventää hänen roolittamansa Waynen ja Badin välistä vuorovaikutusta pintaa syvemmälle. Tosin nyt täytyy tunnustaa, että en kyllä osaa sanoa mistä. Ehkä elokuvasta olisi vaan pitänyt tehdä 5 – 15 minuuttia pidempi tai jotain.

Preeria ja selvä juoni veivät mukanaanwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Pääsi käymään niin sanotusti vanhanaikaisesti. Mr. Bridgesin vahva ja syvä roolisuoritus vei sitten kaikkine preeriakuvauksineen mukanaan. Myyty, kuului valkokankaan tältä puolelta. Elokuva ei kikkaile erikoistehosteilla tai muulla vastaavalla (on toki niillä aikansa ja paikkansa, tässä elokuvassa ne eivät vaan olleet pääosassa) vaan antaa tarinan soljua eteenpäin paikoissa, missä katsoja voisi hyvinkin kuvitella itse olevansa mukana. Ihanan elokuva kesän aikana katsottavaksi ja sellaiseksi sen jätän. Elokuva erottuu edukseen myös muiden kesäelokuvien keskuudessa, jotka panostavat äksöniin. Crazy heart panostaa sitten siihen, mitä sydämestäsi –oikeasti- löytyy ja saat lähteä elokuvista hyvillä mielin, ja hyvällä onnella jopa jotain hyvää biisiä hyräillen.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.
Osastot: Draama, Leffat, Romanttista hömppää
Henkilöt: , ,
copyright
Kommentit
jobs

Vastaa

search